Isän kanssa

Kuva: Hertta Lehtovirta

 
Menneen viikonlopun teema oli perheessäni sama kuin monella muullakin, isänpäivä. Kuten kunnollisen suomalaisperheen kokoontuessaan kuuluukin, keskustelimme muun muassa säästä. Isäni muisteli itsenäisyyspäivää vuonna 1972.

Hän oli silloin junassa matkalla Riihimäeltä Haminaan, RUK:n riveihin. Matka kesti 16 tuntia ja ulkona paukkuva pakkanen yhdessä junan sisällä höyryävien varusmiesten kanssa sai ikkunaa vasten nuokkuvan isäni karvalakin jäätymään kiinni lasiin.

Minä olin silloin puolitoistavuotias. Samoihin aikoihin Suomessa alettiin hiljalleen juhlia isänpäivää ja se sai almanakasta oman merkityn päivänsä. Nyt tuntuu uskomattomalta, että virallinen liputuspäivä siitä on tullut vasta 1987. Eipä turhaan ole hötkyilty sen asian kanssa. Äitienpäivää on meillä liputettu tasan 40 vuotta kauemmin.

Ensimmäisen isänpäivänsä aikaan isäni oli opiskelija, toisena armeijassa, kolmantena töissä ja sitä seuraavana jo kahdessa työssä samaan aikaan. Se oli sitä aikaa se. Nyt hän suurten ikäluokkien muiden edustajien kanssa alkaa olla pelätysti eläkeiässä. Mutta mitä tekee hän? Ei ainakaan kaipaa eläkkeelle. Miksi kaipaisikaan. Työ pitää hänet liikkellä, antaa haasteita, sisältöä. Näyttää siltä, että yhden miehen työuran aikana ehtii minun lisäkseni varttua täysi-ikäiseksi vielä seuraavakin sukupolvi.

Taannoin hän totesi, hiukan haikean kuuloisena, joutuvansa kai vähitellen hyväksymään tosiasian, ettei työmoraali ole enää nuoremmilla polvilla sama kuin aiemmilla. Tavallaan ehkä niin onkin. Työn ohella ihmisillä on muitakin arvoja elämässään enemmän kuin 70-luvulla.

Jopa oman aikansa kasvattina isäni on silti harvinaisen työorientoitunut. Me emme leikkineet emmekä lomailleet. Isän ja tyttären laatuaikaa vietettiin kun kuljin hänen mukanaan työmailla ja konepajoilla, tehtaissa ja toimistolla. Toinen työ taas vei minut pikkukauppamme tiskin taakse heti siitä lähtien kun nenä ylsi sen ylitse - toisintona isäni lapsuudesta. Illat ja valoisat kesäyöt kuljetimme rakennustarvikkeita talo- ja kesämökkityömaille pitkin maakuntaa, maatiloille lannoitteita, putkia, kaivonrenkaita... Minä keikuin aina mukana, näin ja koin monenlaista. Töihin osallistuin sen verran kuin kulloisessakin iässä pystyin ja osasin. Se ei ollut huono lapsuus, vaikka erilaiseksi sitä kyllä voi kuvailla.

En tiedä oliko siihen aikaan vanhemmilla ylipäätään tapana leikkiä lastensa kanssa, mutta nykyään sitä odotetaan. Noh, oikein tai väärin, minäkään en ole osannut koskaan leikkiä omieni kanssa. Olen ottanut heidät ilomielin mukaan arkipuuhiin, mutta leikkiminen vain ei ole tuntunut luontevalta. He ovat olleet työpaikallani, olen opettanut heille asioita, joita itse osaan ja antanut mahdollisuuksieni mukaan heille välineet toteuttaa omia intohimojaan ja löytää vahvuutensa. Isänperintöäni taidan siinä jakaa, huomasin hiljattain. Niin sitä vahingossakin tulee siirtäneeksi eteenpäin omia kokemuksiaan. On kuitenkin yksi asia, jonka varta vasten haluaisin siirtyvän tyttärilleni.

Ainoan lapsen ainoana lapsena kasvaessani totuin siihen, että sukupuolellani ei ole merkitystä suuntaan eikä toiseen. Kun ei ollut tyttöä ja poikaa, ei voinut olla myöskään tyttöjen ja poikien, miesten ja naisten töitä. Vasta paljon myöhemmin tulin oppimaan, että on olemassa toisenlaisiakin mielipiteitä.

Sukupuoleen liittyvät yleistykset ja karsinoinnit aiheuttavat minulle yhä ihottumaa, jota on vaikea raapia, sillä todellisuudessa lisääntymisbiologian ulkopuolella on äärimmäisen vähän asioita, joissa sukupuolella on mitään merkitystä. Se on minulla pysyvästi selkäytimessä ja siellä sen toivon olevan lapsillanikin.

Isäni puolestaan saisi ihottumaa, jos kertoisin hänelle, että hän on noudattanut edelläkävijänä nyt niin trendikästä sukupuolineutraalia kasvatusta. Hän on sitä tyyppiä, jota kasvatusideologiat kiinnostavat suunnilleen yhtä paljon kuin maan ulkopuolisen elämän mahdollisuus. Se hänelle suotakoon.


Saija