sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Kanttia!

Suomen kouluista ensimmäisten talvilomaviikko on ohi, seuraavilla alkamassa. Oman talvilomani vietin perheeni kanssa itselleni hiukan epätyypillisessä puuhassa, suksien päällä.

Kuulun siihen osaan suomalaisista, jotka ovat oppineet koulussa inhoamaan liikuntaa kaikissa muodoissaan. Hyvällä tahdollakaan minua ei voinut kutsua lahjakkaaksi, ei edes keskitason liikkujaksi. Suksi ei luistanut kuin ylämäessä ja silloinkin vain taaksepäin. Pesäpalloa pelatessa syvennyin maiseman ihailuun (tai mahdollisesti takakentällä jutusteluun) niin intensiivisesti, että onnistuin saamaan pallosta osuman korvaani. Suunnistuksessa paras suoritus oli, kun löysin takaisin koululle ennen seuraavan oppitunnin alkua. Rastit? Unohtakaa ne. Sivuseikkoja. Kainalokepin koripallopelistä en tarvinne kertoakaan.

En varsinaisesti alun alkaen inhonnut liikuntaa. Ainaiset epäonnistumiset vain veivät siitä ennen pitkää ilon.

Tapahtuipa sitten monia vuosia myöhemmin, että minulle tarjoutui tilaisuus nauttia kauniista talvimaisemista ja mukavasta seurasta - laskettelurinteessä. Koska periaatteessa en edelleenkään vastustanut urheilua, olin siinä vain täysin avuton, otin tilanteen vastaan haasteena. Kävin mielessäni läpi kaikki vaihtoehdot alkaen itseni nolaamisesta päätyen äkkikuolemaan rinteessä, mutta mutisten itsekseni mantraa "kerran täällä vain ollaan" vaapuin kuitenkin lopulta sinne sun tänne sutivine suksineni mattohissiin. 


Ensimmäisen rinteeni korkeus lieni noin kolme metriä, kaltevuus jossakin kahden asteen tietämillä ja kohderyhmänä imeväisikäiset pulkkailijat. Jäin henkiin.

Etukäteiskuvitelmistani pahin taisi olla juuri itsensä nolaamisen pelko. Ja voi pojat, että olenkin ollut mäessä nolo! Olen aurannut tieni alas kun en ole uskaltanut laskea, olen tömähtänyt otsalleni rinteeseen, lasketellut naurettavissa asennoissa, eksynyt, kaatunut suksilla hississä ja monoilla kahviossa, tehnyt kumparemäen hitausennätyksen vaahtosammutinta pienempien viilettäessä ohi vasemmalta ja oikealta... Mutta arvatkaa mitä? Ei voisi vähempää haitata! Mäessä on kivaa, maisemat ovat huikeat, laskutaidoissakin tapahtuu hiljalleen kehitystä. Hyvää minusta ei tule ikinä, mutta tyytyväiseksi ja iloiseksi talviurheiluharrastajaksi päätymisessä on tässä tapauksessa jo ylpeydenaihe. Vaikeimmat mäet kun tapaavat sijaita omien korvien välissä.

Liikkumisen riemua kaikille muillekin, omalla tyylillä

toivottaa

Saija


PS. Tämänkertaisen rinneviikkomme katkaisi piipahdus paikalliseen uimahalliin. Arkena keskellä päivää hallissa oli väljää, mutta terapia-allashuoneessa kävi vilske ja polske: oli sotaveteraanien vesijumppapäivä. Eräs heistä, pikkuruinen sirkeä ja ryhdikäs rouva, kirjastosta haetut tuoreet lukemiset kainalossaan, oli kassajonossa kertonut meille olevansa 91-vuotias. 

Niinpä niin, 91 ja vesijumppareissulla, kuinkas muuten. Hänen tai muiden veteraanijumppareiden liikkumista eivät kömmähdysten pelko eivätkä suorituspaineet näyttäneet hidastavan.

Olen löytänyt esikuvani.


sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Kiitoskukkia

Kuva: Hertta Lehtovirta
 
Kuuntelin eräänä aamupäivänä radiosta ohjelmaa, jonka nimen, keskustelijat ja varsinaisen pääaiheen valitettavan onnistuneesti ehdin jo unohtaa, mutta tulevaisuutta kuitenkin käsiteltiin. Siinä haastateltava ennusti miten työ tulee muuttumaan tietoteknisten innovaatioiden kehittymisen myötä. Katoa kokevien alojen listan kärkipäähän hän asetti palvelualat. Ja jotenkin kuulijalle syntyi tunne jostakin, jonka jo joutaakin mennä.

Tässä kohdassa havahduin toden teolla. Korvakuulon ja mutun perusteella kun juuri palvelu on se, jota ihmiset yhä enemmän kaipaavat, ja josta hyvin onnistuneena muistetaan kertoa niin kahvipöydissä kuin sosiaalisen mediankin kautta - toivottavasti tietenkin kiittää myös suoraan sen tarjoajaa.

Hyvä palvelu ei aina tarkoita suuria tekoja. Oikeastaan se mitataankin juuri pienissä, ylimääräisissä asioissa. Perusoletuksenahan on, että varsinainen asia hoituu. Oletus on, että bussinkuljettaja kuljettaa kulkuneuvoa reitillään siirtäen matkustajia paikasta toiseen. Se on palvelua. Hyvää palvelua on se, että hän jaksaa ystävällisesti tervehtiä bussiin nousevia matkustajia. Sydämeenkäyvää ja ikimuistoista palvelua on taas se, kun hän poimii kyytiin pienen ekaluokkalaisen, selvästikin ensimmäisiä kertoja yksin liikkuvan, joka ei jännitykseltään ja alkavalta hätäännykseltään ole löytää matkakorttia repun taskuista. Kuljettaja ei hermostu odotteluun, vaan huolehtii rehevän tamperelaisittain pienen asiakkaan etupenkkiin istumaan, ettei tämä kaatuisi kun lähdetään liikkeelle. "Lärää siinä rauhassa reppuas, ei oo mitää hätää." Matka jatkui aikataulussa, ja korttikin löytyi aikanaan.

Tässä julkisesti voisin kiittää omasta puolestani vaikkapa VR:n lipunmyyjää, joka oma-aloitteisesti etsi junasta vastakkain olevat pistokepaikat neljälle nuorelle neidille "kun niillä on kuitenkin niitä laitteitaan ladattavana ja vastakkain on mukavampi olla" sekä kyseli samalla harrastukset ja kertoi pari sanaa kummitytöstäänkin. Kaikki tämä yhden nopean ja tehokkaan lipputiskivierailun aikana.

Samoin kiitokset Helsingin asematunnelin R-kioskin myyjille, jotka viimeisenä (tietenkin...) joulukorttienlähetyspäivänä halusivat toisiin kioskeihin soitellen etsiä lähimmän paikan josta saisin postimerkkini, kun omasta kioskista ne olivat jo loppuneet.

Kiitos kuuluu myös kirjakaupan myyjälle, joka olemattomien tietojen pohjalta löysi oikean kirjan jouluruuhkan keskellä; vaatemyyjälle, joka sai hymyn huulille huokaisemalla autuaan inhimillisen taivastelunsa liikkeen unettavasta taustamuzakista; lähikaupan kassalle, joka avasi valmiiksi maitopurkin ja säilyketölkin heikkosormiselle vanhukselle... Pienet, ystävälliset teot kyllä huomataan - huomataan, muistetaan ja kerrotaan eteenpäin.

Palveluammatti on vaativa ammatti. Ihmiset ja kohtaamiset ovat aina erilaisia, tilanteet välillä hankaliakin. Vaikka itsellä olisi syystä tai toisesta huono päivä, sitä ei voi tuoda asiakaspalvelutilanteeseen. Omat olot on pystyttävä jättämään vapaa-ajalle - siinäkin ikävässä tapauksessa, että asiakas ei niin tekisi.

Toisaalta palveluammatissa jos missä on myös mahdollista siirtää hyvää mieltä eteenpäin.

Ystäväni aloitti hiljattain uuden työn myyjänä kultasepänliikkeessä. Tiedustelin varovasti hänen viihtymistään, onhan myyntityössä haasteensa, eivätkä työajatkaan aina ole perheelliselle kaikkein sopivimmat. Mutta hänpä vastasi näin: "Minä viihdyn. Kun ihmiset ovat ostamassa koruja, he ovat ostamassa niitä ilahduttaakseen itseään tai jotakuta läheistään. Tämä on iloista, positiivista työtä!"

Mitä kauneimmat kiitoskukkaset myös hänelle, yhtä mukavia kohtaamisia jatkossakin tiskin molemmin puolin!

toivottaa

Saija