sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Hyvä kiertämään


Jäljellä on enää yksi työpäivä ennen joulua. Sen päivän työkseni osui valmistaa hyväntekeväisyyskorumme, Suojassa-sarjan riipusta. Se on Kalevala Korun panos uuden lastensairaalan rakentamiseen.

Etenkin näin joulun alla ajatus viipyilee enemmänkin auttamisessa ja näissä pienimmissä, jotka vielä monta vuotta tarvitsevat hoivaa ja suojaa läheisiltään, mutta myös meiltä muilta silloin kun yhteiskunta ei pysty reagoimaan tarpeeksi nopeasti. Kansalaiskeräyksillä on Suomessa pitkä historia, ja usein keräykset ovat kohdistuneet juuri lapsiin, esimerkiksi koulutukseen aikoina, jolloin julkista koululaitosta ei vielä ollut.

Lapset ovat kauaskantoinen auttamiskohde. Se hyvä, mikä tehdään nyt, kantaa hedelmää vielä vuosikymmenten päässä. Siksi lasten ja nuorten auttaminen on niin monen sydäntä lähellä. Ja kukapa, joka on joskus lapselleen apua saanut, ei haluaisi sitä samaa hyvää myös toisille?

Itsekin ajattelen kiitollisuudella niitä kertoja, kun olen Lastenklinikalla omieni kanssa käynyt. Vierailujen sarja alkoi vanhemman tyttöni vauva-aikana. Äkkiä hän ei vain kasvanut enää. Pontevasta vauvasta tuli hintelä ja suurisilmäinen itkeskelijä, jolle ei ruokakaan maistunut. Neuvolan käyrät näyttivät murheellisen laskusuuntaisilta, ja niiden pudottua kriittisen rajan alle saimme lähetteen tutkimuksiin.

Loppujen lopuksi ei koskaan selvinnyt ihan tarkasti, mikä tytön kuihdutti ja hidasti kasvun niin kitsaaksi, mutta huolesta harmaalle äidille oli suureksi tueksi, että häntä seurattiin, tutkittiin ja pidettiin huolta, ettei mikään vakavampi sairaus päässyt piileskelemään oireiden takana.

Monivuotisen ja -polvisen hoitosuhteen aikana olimme myös säännöllisesti lasten avo-osasto 10:n asiakkaina. Siellä jos missä mahdollisuuksien mukaan kodikkaaksi somistetut tilat ja elämänmyönteinen ilmapiiri olivat tervetullut kontrasti välillä hyvinkin sairaiden pikkupotilaiden tilanteeseen. Siellä käyminen myös muistutti aina terveesti mieleen, miten suuri onni ja etuoikeus on ihan tavallinen arkinen elämä.

Ja sitten on ollut näitä yllätyskäyntejä tämän toisen tapauksen kanssa, kun on pitänyt milloin kuvata päätä tai kättä, milloin tikata jalkaa. Pikkumurheita onneksi kaikki, mutta yhtä suurella huolella ne on hoidettu jokainen.

Kahden terveen lapsen äitinä minulla on paljon mistä olla kiitollinen. Sitä samaa onnea toivon kaikille muillekin äideille ja isille.

Onnellista joulua!

T: Saija



maanantai 9. joulukuuta 2013

Piparitalon takaa


Olen sitä mallia joulunviettäjiä, joiden mielestä joulu ei tule itsekseen, se tulee tekemällä. Niin olen aina sanonut.

Joku hankkii lahjat viimeisenä päivänä ennen joulupukin tuloa ja löytää juuri ja juuri ajoissa vihreähkön kuusen, josta nyt ainakin puun laji selviää. Jos neulasia on valmiiksi vähänlaisesti, niin sehän on kuusen myöhempinä vaiheina vain eduksi, kun neulasia on näin ollen vähemmän myös väärissä paikoissa väärään aikaan, kuten jalkapohjissa ja lattianraoissa juhannuksena. Joulukortit voi hoitaa sähköisesti, jos sattuu muistamaan. Tälle ihmislajille eineslaatikko käy jouluruuasta siinä kuin mikä tahansa muukin juuresmuusi, eikä kynttilänvalossa ole niin nökönnuukaa vilistääkö nurkissa villakoiria yksi vai kennelin verran.

Joulu on jokaiselle omanlaisensa. Tekijätyypille voi vuosien mittaan käydä niinkin, että pienistä viattomista perinteistä kasvaa ahmatteja, jotka hotkaisevat koko juhlan. Joulusuorittajalla on vaarana kadota tykkänään perinnejoulun vaatimuksiin. Periaatteessa on kivaa tehdä laatikot itse. Ne ovat helppoja, hyviä, halpoja ja vielä lähiruokaakin. Kaikki eivät pidä perinteisistä jouluruuista, joten jotain muutakin on hyvä varata pöytään. Kalat ovat juhlapöydän herkkua ja itse tehden saa kalapöytäänkin sitä mistä eniten pitää. Ostetut piparit eivät ole mistään kotoisin ja pakastetaikina on rienausta, joten äkkiäkös sen taikinan pyöräyttää ja lasten kanssa leipaisee. Lahjat on mukava valita ajatuksen kanssa ajoissa, jottei joudu kaikkein pahimpaan ruuhkaan tuupittavaksi - no, aina joutuu kuitenkin, mutta pyrkimys on, ettei joutuisi.

Puhdas koti on juhlaa jo itsessään, eli joulusiivous, kodin koristeet ja pöytäliinojen silitys kuuluvat joulupuuhiin, supersuorittajilla vielä jouluverhojen ja -mattojenkin laitto. Joulu-alkuisten tekemisten lista voi venähtää hämmästyttäviin mittoihin melkein huomaamatta.

Pidän aivan vilpittömästi joulun tekemisestä, mutta tämän joulunaluksen olen ollut  erinäisten virusten yhdessä ja erikseen suorittamien hyökkäysten kohteena ahkerammin kuin olisi kohtuullista. Vaativin suorittamani joulupuuha on ollut kalenterin luukkujen avaaminen. Samalla se tosin on myös ollut ainoa panokseni jouluvalmisteluille. Ei ole kehumista.

Ehkä joulu 2013 onkin uudenlaisen joulunviettoperinteen alku. Kysyin perheeltäni yhtä tärkeää asiaa joulussa. Kaikkea totuttua ei tänä jouluna tule, mutta voimme yhdessä toteuttaa ainakin kullekin tärkeimmät asiat. Joulun toivelistalta löytyivät lanttu- ja perunalaatikko sekä kinkku tai kalkkuna, mutta kaikkein eniten ääniä sai piparkakkutalo.

Tavallaan piparkakkutalon - tai milloin minkäkin rakennelman - pystyttäminen on ehkä turhin mahdollinen joulupuuhani. Kyseessähän on oikeastaan vain koriste, joka pölyyntuu joulun yli ja pistetään ainakin meillä tavan mukaan uudenvuodenyönä palasiksi, jotka sitten levittävät runsaasti muruja pitkin poikin taloutta ja suupieliä. Kaiken lisäksi talonrakennus, alkaen aiheenvalinnasta, päätyen moninaisten rakennusaikaisten haasteiden kautta näkemyseroihin koristelussa, aiheuttaa säännönmukaisesti runsasta ja polveilevaa draamaa perheessä. 

Yhtä kaikki, piparkakkutalo valittiin meillä kuitenkin joulun tärkeimmäksi asiaksi. Mutta kun tarkemmin katsoo, niiin piparkakkutalon takana taitaakin lymyillä joulun henki. Tulipa joulu jollotellen tai työläimmän kautta itse tehden, tärkeintä siinä on useimmille sittenkin se ihan yksinkertainen yhdessäolo. Yleinen älämölö, palovammat ja sokeritahma liimaavat meidän joulumme osat yhteen. 

Ja tekijämallinen joulunviettäjä laskee hartiat alas korvista. Ehkä se sittenkin tulee tälläkin tavalla, matalalla suoritustasolla, se oikea joulu.

Onnellista joulunalusaikaa - vapaalla tyylillä!

Saija










sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Mies kosmoksessa



Lapponia Jewelrylle vuodesta 1963 koruja suunnitellut professori Björn Weckström sai tänä vuonna viisikymmenvuotisen muotoilu-uransa tunnustuksena alan merkittävimpiin kuuluvan huomionosoituksen Suomessa, Kaj Franck -palkinnon.

Lapponia nousi maailmanmaineeseen Wecktsrömin uraauurtavan, omintakeisen muotokielen kautta. Hänen veistokselliset korunsa olivat jotakin täysin uutta, jotain, mitä ei ollut korutaiteessa koskaan ennen nähty. Paitsi muodot, myös materiaalit tai niiden käsittelyt olivat uusia: muovia, lasia, erikoishiottuja jalokiviä; himmeää, rosoista kultaa ruhtinaallisen kokoisina koruina, hohtavaksi matattua hopeaa.

Vaikka Lapponia oli luonnollisesti Suomessakin tunnettu - ilmiselvään plagiointiin asti - valtaosa sen valmistamista koruista on mennyt kuitenkin vientiin. Weckströmin suunnittelemia koruja myivät luksustuotteisiin erikoistuneet liikkeet ympäri maailman, ja niitä ovat kantaneet superjulkkikset Yoko Onosta Grace Kellyyn.

Korut ovat kuitenkin vain osa Wecksrömin elämäntyöstä. Sain ilon vierailla kesällä Weckströmin ateljeekodissa Espoossa, kun haastattelin häntä juhlavuodeksi uudestaa tuotantoon otetusta Tulipronssi-sarjasta. Vasta silloin hänen monipuolisuutensa konkretisoitui täydessä mittakaavassaan.  Korutuotanto ja osa veistoksista olivat tuttuja jo entuudestaan, mutta niiden ja marmoriveistosten määrä häkellytti, samoin aikanaan nihkeän vastaanoton saaneiden akryylitöiden. Esillä on niin maalauksia, huonekaluja, veistosten varhaisverisoita, luonnoksia kuin lasiesineitä taiteesta käyttölasiin.

Helsinkiläisille tutuin yksittäinen Wecströmin työ lienee kaupunkikuvaan vuodesta 1991 kuulunut veistos Fazerin kukko Kluuvikadulla, joka nerokkaasti yhdistää hirven selkänikaman muodot ja kukon hahmon, eli makeistehtaan perustajan lempiharrastuksen metsästyksen sekä yrityksen alkuperäisen tunnuskuvion.

Weckström vaikuttaa elävän symbioosissa ympristönsä kanssa. Hän on jo 30 vuotta asunut talvikuukaudet Italiassa, Pietrasantan kaupungissa, joka on tunnettu harmaaraitaisesta marmoristaan ja kiviveistämöistään. Pietrasanta on tarjonnut Weckströmille mahdollisuuden tehdä marmoriveistoksia, Italian historia taruineen taas aiheet pronssiveistoksiin, jotka mytologioiden kautta ottavat kantaa yleisinhimillisiin, edelleen ajankohtaisiin aiheisiin. Niistä tällä hetkellä ehkä ravistelevin on Narcissus (1982). Antiikin Narcissus rakastui omaan kuvaansa niin, että kuihtui lammen rannalle kuvajaistaan ihaillen. Narcissus-patsas syntyi kommenttina epätoivoisille teoille, joilla yritettiin saada oma 15 minuuttia julkisuudessa. Yli 30 vuoden aikana halu paikkaan medioissa on saanut yhä monipuolisemmat, mutta myös traagisemmat keinot.

Siinä missä veistokset pohjaavat antiikkiin, on koruissa aina mukana luonto. Kesät Suomessa ja ennen kaikkea Saaristomerellä purjeveneessä ovat Wecströmin korutaiteen inspiraation lähteenä, kuten myös purjekankaisten maalausten synnyssä. Vesi kaikissa olomuodoissaan on taiteilijalle tärkeä elementti, joka tavalla tai toisella on läsnä useimmissa koruissa.

Monen materiaalin, mittakaavan, uniikin ja sarjatuotannon suvereenisti hallitseva taiteilija työskentelee edelleen aktiivisesti. Koruista rakkain on vasta valmistumassa, materiaalit kiehtovat mielikuvitusta houkutellen uuteen. Ainutlaatuinen ura ja sen mukanaan tuoma kokemus sekä intohimoinen suhtautuminen työhön ovat tehneet Björn Weckströmistä käsitteen ja kosmopoliitin. Jokainen Weckströmin tavannut kuvailee häntä - aiheestakin - sanalla karismaattinen. Määritelmien listaan haluaisin omasta puolestani lisätä myös humaanin. Ihminen on hänelle keskiössä kautta tuotannon käyttäjänä, kokijana ja aiheena, mutta sen lisäksi Weckströmin persoonasta välittyy ymmärrys ihmisyyttä kohtaan, heikkouksineen kaikkineen.





sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Kaarina Hazard - juuri sopiva

Kalevalaisten Naisten Liitto jakaa kerran vuodessa Larin Paraske -palkinnon.
 
Liitto kertoo palkinnon myöntämisperusteista, että "Larin Paraske -palkinto jaetaan vuosittain henkilölle, joka on osoittanut olevansa mestarillinen sanantaitaja. Hän voi olla esimerkiksi: taitava sanankäyttäjä, perinteen jatkaja, hyvä keskustelija, vuorovaikuttaja, verkostojen luoja tai politiikassa, taloudessa tai kansainvälisessä toiminnassa sanalla vaikuttaja."

Tänä vuonna palkinto ojennettiin Helsingin kirjamessuille Kaarina Hazardille. Hän jos kuka todellakin täyttää palkinnon kriteeristön etuperin ja takaperin.

Näyttelijä, kirjailija, mediatutkija, toimittaja: sanankäyttäjä. Mikään pelkän tyhjän puheen- tai tekstinsuoltaja Hazard ei ole, vaan terävä, itsenäinen ajattelija, jonka mielipiteistä kehkeytyy välillä paljonkin jatkokeskustelua. Tyypillistä Hazardille on, että hänen aiheilleen hyvin harvoin hymistellään, vaan kantaa otetaan yhtä kiihkeästi sekä puolesta että vastaan. Media on murroksessa, kuten moneen kertaan on kuultu, mutta Kaarina Hazardia ei siitä ainakaan ole syyttäminen. Vai voisitteko muka kuvitella hänen kirjoittavan kolumneja klikkauslaskuri silmissä vilistäen? En minäkään.

Vaatii selkärankaa ja erinomaista itsetuntoa asettaa mielipiteillään itsensä näin vahvasti arvostelulle alttiiksi nojaamatta mihinkään taustatukeen tai -vaikuttajaan. Kaarina Hazardilla on oma vahva näkemyksensä maailmasta - ei puolueen eikä yrityksen - ja sen takana hän myös seisoo. Sanan voimalla hän osaa nostaa esille yhteiskunanllisia epäkohtia tavalla, joka myös huomataan. Tasa-arvo ja feminismi ovat arvoja, jotka liittyvät vahvasti hänen persoonaansa ja tekemiseensä.

Onnittelut palkitulle sekä myös raadille erinomaisesta valinnasta!

Saija



Larin Paraske (1834-1904), syntyjään Paraskeva Nikitina Pohjois-Inkeristä, eli köyhän ja työntäyteisen elämän, mutta on kansanperinteemme säilyttämistyön legendaarisimpia hahmoja. 

Hän oli runonlausujien sukua ja oppinut jo pienestä painamaan mieleensä kuulemiaan runonsäkeitä. Karjalan laulumailla karelianismin aikoina kiertänyt runonkerääjä Ad. Neovius osui sattumalta Sakkolan pappilaan vuonna 1887 samaan aikaan Larin Parasken kanssa, ja huomasi tämän huikean muistiperinnön merkittävyyden.

Parasken ja Neoviuksen yhteistyönä jälkipolville tuli tallennetuksi noin 25 000 säettä kalevalamittaista runoutta, lähes 3000 sananlaskua ja arvoitusta, 25 itkuvirttä, kansanperinteen kuvauksia ja kansanlauluja. Larin Paraske vieraili myös Neoviuksen luona Porvoossa 1891-1894, missä muistiinkirjaamista jatkettin; päätyi niin Edelfeltin kuin Järnefeltinkin ikuistamaksi sekä esiintyi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vuosikokouksessa Helsingissä. 1899 Larin Paraskelle myönnettiin sadan markan vuotuinen eläke, joka ei kuitenkaan riittänyt nostamaan häntä taloudellisesta ahdingosta. Hän kuoli kotikylässään Vaskelassa viluisena ja köyhänä 3.1.1904

Lähes puoli vuosisataa myöhemmin Hakasalmen puistoon pystytettiin Larin Parskelle patsas. Se on yhä Helsingin ainoa historiallista naista esittävä näköispatsas.



sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Viilenevän vuodenajan tärppi


Helsingissä Designmuseon galleriatilassa avautui 11.10. pohjoismaista korutaidetta esittelevä näyttely From the Coolest Corner, joka jatkuu tammikuun 12. päivään asti. Näyttelyä varten pohjoismaisia ja virolaisia korutaiteilijoilta pyydettiin lähettämään työnäytteitä viisihenkiselle jurylle, joka niiden perusteella valitsi näyttelyn osallistujat. Viidestä eri maasta kotoisin oleva jury on onnistunut kokoamaan erittäin mielenkiintoisen ja monipuolisen kokonaisuuden nykykoruja 61 eri tekijältä.

Museon kellarissa sijaitseva galleriatila antaa valheellisen vaikutelman pienestä näyttelystä. Kellarigalleria on toki intiimimpi kuin rakennuksen muut museotilat, ja siksikin nimenomaan pienen mittakaavan esineille hyvä. Mutta näyttely itsessään ei ole pieni. 159 korua on valtava määrä nähtävää tietoineen, yksityiskohtineen ja kullekin tekijälle omintakeisine tyyleineen.

Monimuotoisella näyttelyllä on oikeastaan vain yksi yhteinen nimittäjä: koru. Korutaiteesta kun on kyse, ei korunomaisuus aina aukea helposti, eikä kultaseppäkatsojalle jokaisen työn kohdalla pienen pohtimisenkaan jälkeen ollenkaan. Korutaiteen rajapinnat esimerkiksi kuvanveistoon tai tekstiilitaiteeseen ovat häilyvät, mutta itse löydän korutaiteen ominaisen olemuksen siitä, että se osallistaa katsojansa vahvemmin kuin monet muut nykytaiteen lajit. Vaikka näyttelyesinettä ei voi pukea eikä sovittaa - ei käytännössä, eikä kaikkia töitä edes teoriassa - asettaa katsoja silti mielessään lähes jokaisen työn kohdalla automaattisesti itsensä tai jonkun muun ihmisen kantamaan korutaideteosta. Tavalla tai toisella koru on aina iholla. Korutaiteen kohdalla katsoja ei ole pelkkä katsoja, hän on jollakin tasolla aina myös toimija.

Monissa näyttelyn töissä on mukana luontoteema. Se voi tulla esiin orgaanisen muotikielen kautta tyylitellen tai abstraktisti; materiaaleissa  (paljon puuta, jopa hyönteisiä) tai koruilla voidaan tuoda ilmi  huolta luonnon tilasta. Erityisen vahvasti tässä genressä erottuu Hanna Hedmanin kaunis ja taidokas, mutta tarkemmin katsoen murheellisia ajatuksia nostattava While They Await Extinction - sarja.

Aivan toisenlaisia tunteita herätti Annette Dam ja hänen 84,5 KARAT -työnsä. Karaattipaino viitannee työn jalokivien yhteispainoon. Karkkkiväreissä loistavat kivet ovat työssä yhä myyntirasioissaan, joista on koottu helmien yhdistämänä kaulakääty. Niinpä niin, kaikkein ihanimpiahan kivet ovat rasioissaan, kun ne voi vielä kuvitella ihan minkälaiseksi koruksi tahansa. Olen aika varma, että tämä kutittelee monen muunkin kiviään rasioissa "sitä juuri oikeaa ideaa odottamassa" säilövän sepän nauruhermoja, toivottavasti myös muiden katsojien.

Kaikkein vahvimman vaikutuksen teki kuitenkin Tanskalaisen Josephine Wintherin valetuista kelloista koostuva Ding. Hän on tutkinut viime vuodet ääntä ja sen vaikutusta ihmisen kehoon ja mieleen. Ding-sarjan kelloista jokainen on muodoltaan hiukan erilainen kuin toinen, ja ne on valettu erilaisista metalliseoksista. Kaikki silkkisen sileäpintaiset kellot ovat epäsymmetrisiä ja yksin kappalein katsottuna sympaattisen primitivisiä. Työn koukku on, että jokaisella kellolla on oma äänensä. Niitä voi hiljaa paikallaan kaulakorujen rivistönä riippuvasta teoksesta museo-oloissa vain arvailla.  Hiljaisenakin teos on kaunis katsoa, mutta miltähän tuntuisikaan aaamuhämärissä varovasti heläytellä pikkuisia kelloja ja valita päivän koru soinnin perusteella? Mielikuvat ovat seesteisiä, lähes luostarimaisen hartaita.

Tämä pohjoismaita kiertävä näyttely kannattaa ihmeessä käydä katsomassa ja kokemassa itse. Se kertoo laajasti mitä Pohjoismaissa ja Virossa tapahtuu korutaiteessa juuri nyt, mutta näyttelyssä riittää nähtävää, vaikka ei olisikan kiinnostunut nimenomaan koruista. Monista töistä pidin, osa ei auennut millään tasolla, mutta hyvä niin: jännitteistä syntyy mielenkiintoinen kokonaisuus, jonka läpi ei yksikään katsoja kulje haukotellen!


Terveisin

Saija


PS. Samassa kerroksessa kuin From the Coolest Corner sijaitsee myös lasten puuhahuone. Tällä kertaa hyllyillä oli lasten askartelemia nukkekotikokoisia huoneita. Aikuiseenkin iski taas kaipuu leikata huopakangasta ja levittää Erikeeperiä jäätelötikulla! 








maanantai 30. syyskuuta 2013

Cipollata



Tehtaalla on nyt pieni suvantovaihe. Syksyn uutuudet ovat matkalla myymälöihin ja joulutohinat toisaalta vielä pienen tovin päässä. On hyvä hetki rentoutua ennen omiakin jouluvalmisteluja ja paeta syysviimoja neljän seinän sisään. Hyvä hetki on myös elähdyttää sielua ja ruumista kynttilöiden, ystävien ja kuuman keiton seurassa. 

Syksyisin keitellään usein kaaliruokia, jotka sadon äskettäin valmistuttua ovatkin luontevaa, hitaasti kypsyvää syysruokaa. Oma ajankohtainen suosikkini valmistuu kuitenkin toisesta syyssadon tuoksahtavasta tuotteesta, sipulista. Luotto-ohjeeni vaatii valmistuakseen aikaa ja kyyneliä, mutta vaivaa vain kohtuudella. Tulossa on italialaiseen cipollataan pohjautuva resepti, kaikessa yksinkertaisuudessaan sanalla sanoen herkullinen. Tarvikkeet ovat

1 kg keltasipuleita
500 g säilyketomaatteja
50 g voita
4 rkl oliiviöljyä
tuoretta basilikaa
suolaa
vastarouhittua mustapippuria

Leikkaa sipulit ohuiksi viipaleiksi ja pane ne likoamaan yön yli runsaaseen kylmään veteen. Vesi tulee aamulla haisemaan todella karmaisevalle, joten astian on syytä olla mahdollisimman tiivis tai ulkosalla.

Seuraavana päivänä kaada vesi pois ja valuta renkaat hyvin. Kuumenna voi ja öljy kasarissa ja kuullota hyvin valutetut sipulirenkaat. Lisää silputtua basilikaa maun mukaan, itse laitan aika reilusti. Suolaa ja pippuroi, peitä kannella ja hauduta hiljaisella tulella ruskistamatta. 

Sipuleiden hautuessa painele tomaatit siivilän läpi (ehkä valmiiksi paseerattukin kävisi...). Lisää tomaattisose ja vettä sen verran, että keitosta tulee mieluisan paksua. Tarkista maku. Hauduta vähintään tunti, mieluummin pidempään.

Tarjolle olen laittanut pöytään keiton päälle ripoteltavaksi paahdettuja leipäkuutioita (mieluiten maalaisleivästä itse paahdettuja) ja palasta raastettua parmesaania.

Parmesaani on pakollista, mutta leipäkuutiot voi korvata esimerkiksi myös leivällä ja sopivilla  päällysteillä tai vaikka pienillä pasteijoilla.

Jos keiton jälkeen kotoiluntarve ei ole vielä tyydytetty, syksyistä teemaa voi jatkaa sienten parissa.  Kokoelma nuppimallisia vetimiä, purkinpohjat maalia, ja kas näin järjestyy sienisaalis ilman eksymisen vaaraa!






Iloa ja valoa syksyyn!


Toivottaa 

Saija







sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Tilauskoru juhlistaa

Aina joskus laatikoiden kätköistä putkahtaa Kalevala Korun KK-leimalla varustettuja koruja, joita ei löydy vanhoista eikä uusista kuvastoista, ei tuoteluetteloista. Sellaisten korujen taustoista tulee meillekin silloin tällöin kyselyjä. 

Kyseessa saattaa tällöin olla tilaustyönä tehty korumallisto. Tällaisia toimeksiannosta tehtyjä, tilaajan tarvetta vastaamaan suunniteltuja koruja kutsutaan meillä yleisnimellä liikelahja, mutta muihinkin tarkoituksiin niitä toki halutaan, kuten vaikkapa juhlistamaan järjestöjen tasavuosia.

Juuri tällaisen suunnittelutyön sain tehtäväkseni talvella, kun omistajajärjestömme Kalevalaisten Naisten liiton ensimmäinen jäsenyhdistys, Helsingin Kalevalaiset Naiset, halusi juhlistaa 75-vuotisjuhlavuottaan ikiomalla korulla.

Yhdistyksellä on Töölössä tunnelmallinen kerhotila nimeltään Sommelo. Sommelo on ihana sana, jotenkin tuttu ja suussa mukavasti pyörähtävä, ihan varmasti suomea, vanhakin, mutta harva silti osaisi kertoa mitä se oikein tarkoittaa. En tiennyt minäkään ennen tätä mikä sommelo on. Nyt tiedän, että se on nimi pallolle, joka muodostuu käyttöä odottamaan kieputetusta koivuntuohisuikaleesta. Sellainen koristaa yhtdistyksen kerhotilan seinää ja se oli tilaajan toivoma suunnittelun lähtökohta.

Tilaustöissä on hiukan vaihtelua prosessin kulun suhteen, mutta tällä kertaa lähdimme liikkeelle niin, että suunnittelin muutamia koruluonnoksia, joiden perusteella yhdistyksen arvovaltainen raati valitsi valmistukseen lähtevän mallin. Seuraavaksi meillä tehtaalla valmistettiin korun prototyyppi, jota tehdessä hierotaan pienemimmätkin tekniset yksityiskohdat juuri oikeanlaiseksi. 

Kun prototyypin avulla korusuunnitelma on todettu kaikin puolin toimivaksi ja toiveiden mukaiseksi, voidaan muutkin tilatut korut viimein valmistaa. Mukaan tulee aina myös korun taustasta kertova tarina, kuten muihinkin Kalevala Koruihin. Aivan yksittäiskappaleita näin ei kannata valmistaa, mutta esimerkiksi sadan kappaleen sarja on jo realistinen toteutettavaksi. Aikaa tilauksesta valmiiksi tuotteeksi kuluu joitakin kuukausia.

Otin suurena kunniana saada suunnitella Helsingin Kalevalaisten Naisten tilaaaman Sommelo-korun. Sainhan näin jättää omankin sormenjälkeni upeaan ikään ehtineen vireän kulttuurijärjestön historiaan.

Viime viikolla minulla oli viimein ilo esitellä yhdistykselle valmis Sommelo. Siinä sommelon renkaat saavat seuraa toisista muodostaen yhdessä laajenevan verkoston. Sillä Helsingin yhdistys on ensimmäinen, täältä kaikki alkoi, mutta jäsenyhdistyksiä on tällä hetkellä Suomessa 58 ja Ruotsissakin kolme. Pitkää ikää niille kaikille, ja aivan erityisesti tietenkin



PALJON ONNEA HKN 75!

Kuva: Hertta Lehtovirta

maanantai 2. syyskuuta 2013

Aaltojen tuoma aarre






Mikä on kaikkein vanhin tunnettu ihmiskunnan käyttämä jalokivi? Vanhoja ovat toki vihreäraitainen malakiitti Afrikasta, sinettisormuksista tuttu akaatti Sisilian Achetesjoesta, verenpunainen rubiini Aasiasta ja violetti ametisti Etelä-Amerikasta, mutta kaikkein vanhin jalokivi on kotoisin täältä pohjoisesta. Kreikkalaiset sanoivat sitä auringonjumalan tyttären jähmettyneiksi kyyneliksi.

Pohjolan hunajanvärinen kulta, meripihka, oli käytössä jo esihistoriallisella ajalla.  Muinaiset metsästäjät löysivät Itämeren rannoilta läpikuultavia, aalloissa hioutuneita paloja, joiden uskottiin tuovan onnea. Niitä käytettiin kulttiesineinä ja laitettiin myös hautoihin mukaan matkalle tuonpuoleiseen. 

Pronssikaudella meripihka antoi jopa nimen yhdelle Euroopan ensimmäisistä teistä. Niin arvokasta ja haluttua se oli. Meripihkareitiksi kutsuttu tie kulki Pohjois-Euroopasta Adrianmerelle, ja sitä pitkin meripihkakauppa kävi Itämeren rannikolta Mykeneen, mistä puolestaan tuotiin pronssia pohjoiseen.

Jos ihan tarkkoja ollaan, niin meripihka ei ole kiveä, vaan 50 miljoonaan vuotta sitten kasvaneiden mäntyjen kovaksi polymerisoitunutta pihkaa. Tertiäärikautiseen puuhun tulleesta vauriosta on alkanut valua pihkaa, jota on kertynyt isommiksi ja pienemmiksi paakuiksi. Paakut ovat kovettuneet, kerääntyneet jääkauden myllerryksissä maankuoren savikerrostumiin ja merenpohjaan. Osa meripihkasta on ajautunut myrskyissä rannoille, etenkin Itämeren etelärannoille, mistä sitä on kerätty.

Meripihka on lasin tapaan amorfinen aine. Se ei milloinkaan kovetu täysin, vaan on ikuisesti huomaamattoman hitaassa liikkeessä. Ehkä meren liike on jäänyt sen muistiin?

Suurinta tunnettua, lähes kymmenen kiloa painavaa meripihkapalaa säilytetään Berliinissä, mutta kiehtovimmat palat eivät ole suinkaan suurimmat, vaan ne, joiden kautta aukeaa ikkuna menneisyyteen. Osaan tahmeasta, tuoreesta pihkasta on aikanaan takertunut hyönteisiä, oksia, pikkuliskoja, jopa kokonaisia kukkia. Nämä aikakapselit ovat säilöneet muinaiset muistot pikkutarkasti alkuperäiseen asuunsa.  Sanotaan, että yhdessä tuhannesta meripihkapalassa on hyönteinen.

Meripihkan englanninkielinen nimi amber tulee arabiankielen sanasta anbar , joka puolestaan on "aaltojen tuoma". Tätä aaltojen tuomaa aarretta on myös jäljitelty. Lasiset ja muoviset jäljitelmät erottaa aidosta siitä, että aito meripihka kelluu suolavedessä. Meripihka myös tuntuu iholla lämpimältä ja miellyttävältä.

Helmet eivät ole ainoita herkkähipiäisiä meren koruja, sillä niiden tapaan meripihkakin ansaitsee hienotunteisen kohtelun. Melko pehmeänä materiaalina se naarmuuntuu herkästi, eikä se pidä liuottimista tai kuumasta vedestä. Kankaalla hierottaessa sen pinta saa sähköisen varauksen, mitä muinaisina aikoina pidettiin merkkinä taikavoimasta. 

Hellaan viisaat vannoivat meripihkan parantavaan voimaan lähes joka sairauden kohdalla, ja jopa uskohpuhdistuksen isän Martti Lutherin sanotaan kantaneen meripihkaa mukanaan suojana munuaiskiviä vastaan. Suomessakin meripihkaa on käytetty lääkkeenä vielä 1800-luvulla, jolloin se auttoi ainakin koliikkiin ja kouristuksiin.

Taikaa tai ei, niin lähes mystistä kuitenkin on, että jos meripihkaa kuumentaa, siitä lähtee yhä voimakas, erehtymättömän selvä pihkan aromi. Se on metsän tuoksu. Tuoksu 50 miljoonan vuoden takaa.



Sulkeumat kuuluvat meripihkaan. Jokainen helmi on erilainen.



PS. Meiltä Suomestakin voi löytää pieniä paloja meripihkaa. Myrskyn jälkeen Nauvon lähistöllä saattaisi tarkkasilmäistä etsijää onnistaa.

sunnuntai 18. elokuuta 2013

Paluun aikaa




Valmistumassa lenkkejä kultalangasta.

Vaikka kesä luonnollisesti (eikö niin!) jatkuu vielä kauan, alkaa lomakausi hiljalleen olla ohi. Tämäkin seppä palasi viikko sitten jälleen työnsä ääreen taas montaa kokemusta rikkaampana. Osan olisin voinut hyvin jättää kokemattakin, kuten noidannuolen, joka pudotti aikuisen naisen jalattomaan tilaan kesken rennon tyylikkääksi tarkoitetun satamaantulon vilkkaimman turistihyörinän keskellä. Olepa siinä sitten muina naisina kolmin kerroin kippurassa, tuskanhiki otsalla tutkivinasi laiturin pintastruktuuria. Silti eniten kärsi luonnollisesti perheen nuoriso äärimmäisten häpeäntuntojen kourissa. "Siis onks sun PAKKO? Toi on NIIN NOLOO!"

Loman jälkeen on aina vähän outoa tulla takaisin. Heinäkuussa meitä oli työpaikalla kourallinen. Hajanaisia työn ääniä kuului sieltä sun täältä salissa, tila tuntui isolta ja tyhjältä. Elokuussa on jo toista. Kilkatus ja kalkatus, puhina ja tohina täyttää joka kolkan. Syksyn uutuuksia tehdään jo kuumeisesti. On aika tarttua uusiin töihin ja opetella niiden tekeminen. 


Ensin leimaus. Sitten mitoitetaan oikea pituus.
Sormuksia on aina mukava valmistaa. Niiden tekeminen on sepän perustyötä. Vaiheet muistuttavat usein eri malleissa toisiaan, mutta kaikissa on silti omat pikku jipponsa.

 
Sormusauhiot odottavat sievästi rivissä juottamistaan.

 Omat työkalut istuvat taas tutusti käteen. Vähän kesänkuulumisten vaihtoa työkavereiden kanssa, rusketuksesta ja lomailmoista kommentointia. "Mitä uutta? Kuinka lasten koulut, opiskelut..?" Pian tuntuu, kuin ei pois olisi ollutkaan. 

Juottamisen jälkeen sormuksia odottaa vielä monen monta työvaihetta
Työpöytä kaipaisi suursiivousta, ihan kuten ennen lomaakin. Nytkään ei vain vaikuta olevan siihen sopiva hetki. Noh, sellaista sattuu. Sen sijaan nyt on juuri oikea hetki ottaa käyttöön pari tarpeellista pikku kipposta. Tokihan meillä pieniä astioita tarvitaan ihan käytännön syistä, kuten myös keittiösieniä, hammasharjoja, mehiläisvahaa ja jääpalarasioita, vain muutamia sovelluksia mainitakseni. Mutta nämä sulostukset tarvitsen ennen kaikkea arkea kaunistamaan:


Leivosvuoat helmille ja kultasydämille. Näistä tulee ihan pakostikin hyvälle mielelle ja hymysuiseksi!

Mukavia innovaatioita arjen söpöstyttämiseen & energistä loppukesää!

Toivottaa
Saija
























sunnuntai 7. heinäkuuta 2013

Korukaksikko


Aika moni varmaan tuntee Lapponia Jewelryn ja Kalevala Korun yhteyden, mutta  ehkäpä eivät ihan kaikki. Tulossa on siis pieni tietopaketti.

Lapponia on alkujaan hopeaseppämestari Pekka Anttilan vuonna 1960 omalla toiminimellään perustama kultasepänalan yritys (vuodesta 1963 Kruunu-Koru ja vuodesta 1974 Lapponia Jewelry), jonka veivät maailmanmaineeseen Björm Weckströmin suunnittelemat veistokselliset ja omintakeiset mallit. Miesten yhteistyö alkoi kolme vuotta yrityksen perustamisen jälkeen, ja siitä kahden vuoden kuluttua Weckströmin raskas kulta- ja turmaliiniriipus Kukkiva muuri voitti Rio de Janeiron 400-vuotisjuhlan kunniaksi järjestetyn kansainvälisen korusuunnittelukilpailun. Vientitoiminta alkoi seuraavana vuonna ja on siitä eteenpäin pysynyt Lapponian pääasiallisena markkinakanavana.

Kahdeksan vuotta sitten, elokussa 2005, Lapponia Jewelry siirtyi Kalevala Korun omistukseen ja kahden tuotemerkin valmistus saman katon alle Pitäjänmäkeen.
 
Weckströmin lisäksi Lapponialle suunnittelevat/ovat suunnitelleet korusuunnittelijat Poul Havgaard ja Zoltan Popovits, taiteilija Christophe Burger, taiteilija Juhani Linnovaara, muotoilija Pekka Hirvonen, korumuotoilija, kultaseppämestari Chao-Hsien Kuo ja äskettäin Vuoden nuoreksi taiteilijaksi valittu Mari Isopahkala, sekä vuoden 2013 vierailevana suunnittelijana kultaseppämestari Sami Auvinen.

Lapponia ja Kalevala Koru täydentävät hienosti toisiaan, sillä vaikka molemmat ovat nimeä myöden suomalaisuutta viestiviä yrityksiä, ne eivät kilpaile keskenään. Kalevala Korut ovat tunnetuimpia kotimaassaan ja vienti on melko vähäistä, kun taas Lapponia on Suomen ehdottomasti tunnetuin korubrändi ulkomailla. (Tässä kohdassa on ihan pakko mainita elokuva Tähtien Sota, jossa prinsessa Leia kantoi kaulallaan Weckströmin Avaruushopea-sarjan Planetaariset laaksot -korua. Harvaa korua on yhtä moni silmäpari eri puolilla maapalloa valkokankaalta ihaillut.)

Myös tyyliltään tuotemerkkien korut poikkeavat toisistaan. Lapponian koruja voisi kuvailla jopa termillä "haastava". Niilläkin on usein tarina takanaan, kuten Kalevala Koruilla, mutta tarinat saattavat kätkeytyä esimerkiksi korun nimen arvoitukselliseen sanaleikkiin. Monet koruista ovat massiivisia, näyttäviä ja huomiotaherättäviä. Materiaalit saattavat olla yllättäviä ja suurten värikivien hionnat epätyypillisiä. 


Omissa mielikuvissani yhdistän Kalevala Koruun Järvi-Suomea ja metsiä, Lapponiaan merta ja tuntureita; Kalevala Koruun aurinkoisia kesäpäiviä, Lapponiaan myrskysäätä. Molemmille on yhtä kaikki ystävänsä.

Lapponian muodoissa on jylhää kauneutta, joka ei miellytä kaikkia - ei aluksi itseänikään.  Vaan pukeutukaapa Lapponiaan, niin tapahtuu ihme: koru herää käyttäjänsä yllä henkiin. Ja käyttäjä taas… Hän tuntee itsensä kuningattareksi!


Terveisin

Saija

sunnuntai 23. kesäkuuta 2013

Hyvää yhdessä

Musiikkitalon Agora-salia

Kalevala Korulla ja omistajajärjestöllämme Kalevalaisten Naisten liitolla on kulttuurisäätiö, joka jakaa kerran vuodessa apurahoja kulttuuriperinteeseen liittyvään tutkimukseen, julkaisutoimintaan, esittävään taiteeseen ja kädentaitoihin.
  
367 hakijan joukosta valikoitui tänä vuonna 22 apurahansaajaa, joista osan tapasin Helsingin Musiikkitalolla 18.6. pidetyssä apurahanjakotilaisuudessa, josta ei puuttunut iloa eikä väriä. Siitä piti huolen vuoden teema kulttuuri muuttuvan suomalaisuuden siltana, jonka mukaisesti yleisökin pääsi opettelemaan guinealaisia rytmejä.

Apurahansaajien puolesta kiitospuheen pitivät vastavalmistuneet teatteritaiteen ohjaajat Laura Ikonen ja Eveliina Heinonen. Heidän puheensa huipentui tarttuvaan sloganiin Tehdään hyvää taidetta - tehdään taiteella hyvää. Siinäpä se kiteytettynä. 

Lauran ja Eveliinan apurahan avulla esikoululaiset pääsevät jakamaan erilaisia maailman synty -aiheisia tarinoita saduttamisen ja soveltavan draaman keinoin. Työpajoja on tarkoitus pitää erityisesti alueilla, joilla on paljon eri kulttuureista tulevia lapsia, ja näin ollen heillä myös useisiin eri kansanperinteisiin ja uskontoihin pohjaavia tarinoita maailman synnystä. Apurahan turvin työpajat voidaan tarjota maksuttomina esiopetusryhmille.

Paitsi mukavaa toimintaa lapsille, on työpajan tavoitteena myös lisätä kulttuurien välistä ymmärrystä. Hieno projekti lapsille ja aivan varmasti antoisa sen vetäjillekin.

Jututin myös LOUHI-korukurssin ideoijia hopeaseppä Heidi Pesua, muotoilija Henna Hokkasta ja kultaseppä Teija Halosta, joilla niin ikään on halu auttaa muita oman ammatillisen osaamisensa välinein. Heillä oli viime vuonna Hämeenlinnan seudulla upea Lähde lentoon -korukurssi erityislasten ja mielenterveyskuntoutujien omaishoitajille. 

Halu virkistää ajatuksia ja tuoda energiaa arkeen olivat päällimmäisinä ajatuksina, kun ohjaajat lähtivät työstämään projektia. Projektissa osallistujien kanssa keskityttiin elämän positiivisiin puoliin yhdessä tekemisen, luovuuden, kekseliäisyyden ja onnistumisen keinoin. Kurssin lopuksi valokuvaaja Terho Aalto kuvasi työt tekijöidensä yllä erilaisissa miljöissä ja kuvista koostettiin Kuningattaren käädyt -näyttely. 

Omaishoitajien jälkeen suunnitelmissa oli vastaavanlainen korutyöpaja kehitysvammaisille, ja sen toteuttamiseen työryhmä sai nyt apurahan. Toiveissa olisi lopuksi järjestää valmistuneista töistä näyttely. Oma työtila galleriatiloineen kuuluu työryhmän tulevaisuudenhaaveisiin. Toivottavasti haave toteutuu, sillä tämä ryhmä ei todellakaan toteuta sanontaa "kel' onni on, se onnen kätkeköön", sillä

-Korujen tekeminen on meistä niin ihanaa, että haluamme antaa muillekin mahdollisuuden siihen!

Laura, Eveliina, Heidi, Teija, Henna ynnä kaikki muut apurahansaajat: teillä on tahto yhdistää omat erityislahjanne hyvän tekemiseen. Toivottavasti teillä on nyt myös entistä paremmat mahdollisuudet siihen. Paljon onnea!


Seuraavan vuoden erityisteema on runon voima arjessa. Apurahojen haku alkaa Kalevalan päivänä vuonna 2014, mutta ajatusta kannattaa haudutella jo nyt - ellei se peräti ole valmiina vain toteutumistaan odottamassa...

Toivoo 

Saija


sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

... jonka merkkinä tämä sormus on


Pilvettömänä alkukesän päivänä kuningaskunnassa tapahtui suuria, kun hoviväen ja kansan hurratessa prinsessa vannoi valan suuren meren tuolta puolen tulleen urhon kanssa. Hääpuvun laahus oli valkoinen ja laaja kuin laivan purje, ja nimettömään pujotetun sormuksen loiste löi lähes vertoja morsiamen sädehdinnälle.

Tasavallassa eräs kultaseppä teki nettietsintöjä hakusanoinaan  muun muassa "Maddes ring", ja putosi maan pinnalle. Osumien yleisin sisältö koski sormuksen hintaa. Voi arkisuuden ankeutta! Se siitä sadunhohtoisesta hääkimalluksesta. Miten tylsää,  jos sormusparka latistetaan vain hintansa arvoiseksi...

Sormus on avioliiton vahvin ulkoinen merkki. Se on raamatussakin mainittu luottamuksen ja ystävyyden symboliksi. Ainakin jo antiikin Roomassa sormus on ollut miehen uskollisuutta merkitsevä lahja kihlatulleen. Meillä Suomessa ja Ruotsissa on omana erikoisuutenamme naisen kaksi sormusta: kihla- ja vihkisormukset. Kanssasiskot muissa maissa joutuvat tyytymään yhteen.

Kaksi sormusta naisen, ja yksi miehen nimettömässä kertovat sanoitta ulkopuolisillekin parin lupauksesta rakastaa ja kunnioittaa toisiaan. Symbolimerkitys on niin vahva, että eräs tuntemani hehkeä nuori nainen käytti vieraammassa seurassa sormuksia, vaikka ei ollutkaan naimisissa. Turhan läheiseen tuttavuuteen pyrkivät sai nimittäin helpoiten ruotuun viittaamalla sormuksiin, eikä kenenkään tarvinnut tuntea itseään henkilönä torjutuksi. Ah, naimisissa. Miten sääli, mutta minkäs teet?

Koska avioliittolupaus annetaan iäksi, sormuksen valinta onkin oma lukunsa. Sen pitäisi miellyttää nyt ja vuosien kuluttua, kestää kulutusta, ehkä koonmuutoksiakin sekä toimia arjessa ja juhlassa. Joskus alkuperäinen sormus katoaa tai kuluu niin, että se on korvattava uudella. Sormusten vaatimuslista on niin pitkä, että loppujen lopuksi voisi olla aika ihanaa, jos esimerkiksi kymmenennen hääpäivän kunniaksi aviopari valitsisi joka tapauksessa yhdessä uudet sormukset. Voin kuvitella, että niiden sormusten valitseminen olisi vieä ensimmäistäkin kertaa muistorikkaampi ja romanttisempi hetki.

Sillä eihän tärkeintä ole lupaaminen. Tärkeintä on lupauksen pitäminen.

Onnellista kesää!

Toivoo

Saija




torstai 23. toukokuuta 2013

Uusi Koru

Kalevala Koru julkisti viime vuoden lopulla muotoilualan ammattilaisille ja opiskelijoille avoimen Uusi Koru -suunnittelukilpailun, joka huipentui toukokuussa Pohjoisesplanadin myymälässä iloisissa tunnelmissa vietettyyn palkintojenjakotilaisuuteen. Siellä 150 ehdotuksen joukosta palkittiin neljä ansiokasta kilpailutyötä.

Tuomaristoon kuuluivat muotoilujohtaja Pekka Toivanen, korumuotoilija Kirsti Doukas, Glorian päätoimittaja Minna Juti, tasavallan presidentin puoliso Jenni Haukio sekä Kalevala Korun toimitusjohtaja Riitta Huuhtanen

Tuomaristo etsi kilpailutöistä Kalevala Korulle tunnusomaisia piirteitä modernissa muodossa, mutta niin, että myös suunnittelijan oma näkemys ja persoonallinen tyyli toteutuisivat. 

Uusi Koru -kilapilun voittaja Salla Silvonen


Ensimmäiselle sijalle sijoittui vuonna 2008 Lahden Muotoiluinstituutista valmistuneen korumuotoilija Salla Silvosen työ Kesän taikaa. Salla Silvosen korut syntyvät usein tarinoiden kautta. Niin tälläkin kertaa, kun hän suunnitteli suloisen ja samalla tuoreenraikkaan kukka-aiheisen kaulakorun pohjolan valoisan juhannusyön taiat mielessään. Valloittavan positiivinen nuori muotoilija on toiminut vuodesta 2009 alkaen yrittäjänä ja toimii Helsingissä Napa & Paja -studio-shopissa. 

Paljon onnea, Salla!



Kierrätysmateriaaleista valmistetulla työllään For me toiseksi tullut korutaiteilija Matti Mattsson puolestaan on tehnyt koruja jo 40 vuotta. Hän perusti ensimmäisen pajansa opiskeluaikoinaan vuonna 1972, ja on siitä lähtien tehnyt monipuolista uraa korutaiteen, taidekäsityön, muotoilun ja koulutuksen parissa. Hyväntuulisen taiteilijan hyväntuulisessa For me -rintasolkisarjassa Mattssonin työpajan ulkopuolella Kuopion satamassa ulkoilevat lemmikit ovat päässeet jatkamaan kalevalaisten korujen eläinhahmoperinnettä. Niissä ystävällinen koira tarjoaa yllättyneelle linnulle risua pesänrakennustarvikkeeksi. Taitelija koiranleukaili tehneensä tikusta asiaa, mutta taka-ajatuksena ovat kuitenkin tärkeät, aina ajankohtaiset aiheet välittäminen, auttaminen ja yhteistyö.

Kolmannen palkinnon voitti korumuotoilija Inni Pärnäsen Hyrrä-korusto. Pärnänen muisti Kalevala Korun historiallista asemaa suomalaisessa koruteollisuudessa suunnittelemalla hopeisen korusarjan, jonka idea lähti valmistettavuudesta. Hyrrä on yksinkertaisesta moduulista monimuotoiseksi, niin arkeen kuin juhlaan soveltuvaksi rakentuva keveä, kolmiulotteinen sarja, joka on samaan aikaan sekä klassinen että moderni; mielenkiintoinen mutta selkeä kokonaisuus.

Kunniamaininnan työstään Nimbus sai taideteollinen muotoilija Susanna Hoikkala. Ennen suunnittelutyöhön ryhtymistään Hoikkala tutki laajasti Kalevala Korun mallistoja selkeyttääkseen näkemystään niiden ominaispiirteistä. Vahvimmaksi teemaksi nousi luonto. Hän tulkitsi sitä uudesta näkökulmasta muokkaamalla pilvien muotoja abstraktiin ja minimalistiseen suuntaan. Syntyi Nimbus - pelkistetty ja jännittävä sarja, jota tahtoisi päästä sovittamaan ylleen.

Neljä hyvin erityyppistä palkittua työtä lähestyivät kilpailun aihetta kukin omalla tavallaan: yksi luonnonmystiikan, toinen arvojen, kolmas tekniikan  ja neljäs analyysin kautta. Jokainen täytti silti tuomariston toiveen. Ne kunnioittavat vanhaa perinnettä ollen uskollisia tekijöilleen ja katsoen eteenpäin.

Meillä on hienot vanhat korut, joita voimme ylpeästi kantaa koska tahansa. Miksi sitten tarvitsemme uutta? 

Kun puu lakkaa kasvamasta, se alkaa kuolla. Vain uusiutuva perinne elää. Uusi Koru -kilpailu osoitti, että taito ja tahto kunnianhimoiseen korusuunnitteluun voi hyvin. Suomalaisten korujen sukupuu kasvaa yhä.

Kiitokset tuomaristolle sekä onnittelut palkituille!


Inni Pärnänen, Matti Mattsson, Salla Silvonen ja Susanna Hoikkala

Kuvat: Matti Pärssinen

sunnuntai 19. toukokuuta 2013

Kahden käden varassa




Meillä Kalevala Korun tehtaalla käy viikoittain vierailijaryhmiä tutustumassa korujen valmistukseen. Tehdaskierrokselle osallistujat ovat esimerkiksi harrastuskerhoja, yhdistyksiä tai ihan muuten vain koruista kiinnostuneita ihmisiä. Kaikkia ryhmiä yhdistää kuitenkin kierroksen aikana koettu yllätys siitä, että korut todellakin tehdään käsin.

Sana "tehdas" antaa helposti kuvan liukuhihnoista, pitkälle automatisoidusta tuotannosta ja kovasta melusta. On meillä välillä meluakin, mutta se lähtee vasaroista, joilla seppä vasaroi sormusta pyöreäksi tai pikkuisesta sirkkelistä, jolla hän katkoo medaljongin saranaa varten hopeaputkea millin kymmenyksen tarkkuudella oikean mittaiseksi juottaakseen sen sitten paikoilleen. Työtavat ovat enimmäkseen ikiaikaisia kultasepäntaitoja, sillä ihmiskäden ja -silmän muodostamaa paria parempaa työvälinettä ei ole olemassakaan. Korut eivät putkahda koneesta valmiina. Me valmistamme ne.

Eräs kollegani on kiteyttänyt sepän oleellisimmat taidot kahteen sanaan: keskelle ja suoraan. Sitä tämä aika usein on, eikä aina niin helppoa kuin voisi luulla. Juotetaan, sahataan, viilataan, istutetaan. Keskelle ja suoraan. Toinen kollega puolestaan kuvaili, että seppänä elämä on kahden käden varassa. Se kuulosti melkein runolliselta. 

Mutta niinhän se on. Meidät on tuonut alalle halu ja kyky tehdä omilla käsillä. Vapaa-ajan aktiviteetitkin liittyvät usein käsillä tekemiseen kaikissa muodoissaan, aina neulomisesta kesämökin rakentamiseen. Samalla käsistä kannetaan myös huolta. Miten lujaa uskallan puristaa, vääntää, ottaa vastaan, miten painavaa kantaa, jotta tärkein työväline ei vahingoitu?

Katselin taannoin sisustusohjelmaa, jossa suunnittelija kertoi tikkauttaneensa koristetyynyihin monogrammit, jotta "ei näyttäisi siltä että olen itse ne päälliset ommellut." Kyllä käsityöläisen sydämeen sattui! Sitä kun on tottunut siihen, että nimenomaan itse tehden tulee hyvää. Sitä paitsi silloin ei tarvitse vaivata mieltään pohtimalla olosuhteita, joissa tuote on hahmonsa saanut. 

Läpinäkyvyys on ilmaus kuvaamaan yrityksen avoimuutta  toimissaan. Meillä sitä toteutetaan esimerkiksi juuri yritysvierailuilla. Minusta on varsin hienoa, että korunkäyttäjän on mahdollista käydä tutustumassa tehtaaseen, jossa oma koru on valmistettu ja nähdä omin silmin miten ja ketkä sen ovat tehneet. Eettisyyden ei tarvitse jäädä arvailujen varaan.

Tervetuloa tutustumaan! Täällä me teemme koruja kuten niitä aina on tehty: kahden käden varassa.


Saija












 

sunnuntai 5. toukokuuta 2013

Kokonainen elämä



"Ensimmäinen kevätpäivä jää
vielä väreilemään yllä pihan.
Pieni talvilintu livertää
uusin äänin, uupumatta ihan.

Hopealta kuori oksien
hohtaa hämyn tihetessä hiukan.
Keveä on ilma hiljainen.
Kaikki aarteet elämäni niukan,

kaikki armo, minkä ikänään
sydän omisti, lie läsnä tässä:
valossa, mi kätkee hymyään,
sädehuntuisessa hämärässä."


Saima Harmaja, 30.3.1937


Toukokuun kahdeksantena tulee kuluneeksi sata vuotta Saima Harmajan (8.5.1913 - 21.4.1937) syntymästä. Hän kuoli vain 23-vuotiaana sairastettuaan lähes koko nuoruusikänsä sekä masennusta - siihen aikaan raskasmielisyyden nimellä kulkenutta - että lopulta myös keuhko-oireiden ennakoimaa tuberkuloosia. Hänellä oli kirjoittamiseen poikkeuksellisen vahva kutsumus, jota hän myös toteutti, vaikka porvarisperheessä ei siihen juuri rohkaistukaan. 

Runojen lisäksi Harmaja piti lapsuusvuosistaan lähtien kuolemaansa asti päiväkirjaa, josta kuuluu runojen antamaa kuvaa monipuolisemman, huumorintajuisen tytön ja naisen ääni. Päiväkirjasivuja on huikeat 2500, ja yhden ihmisen elämän lisäksi ne ovat myös historiallista ajankuvaa. Runokirjoja hän ehti kirjoittaa eläessään neljä, joista ensimmäisen vain 19-vuotiaana. Viimeinen kokoelma julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen.

Saima Harmaja muistetaan usein kasvukipujen kuvaajana ja romantikkona, myöhemmin kuolema-aiheiden käsittelijänä. Monet hänen runoistaan ovat kiihkeitä ja malttamattomia; välillä taas lukijasta tuntuu, kuin runoilija olisi sisälle eksynyt lintu, joka on väsyttänyt itsensä näännyksiin etsiessään tietä ulos.

Valitsin  alkuun runon, joka poikkeaa tästä Harmajasta, sillä hän oli myös luonnonkuvaaja. Runossa "Ensimmäinen kevätpäivä" hän on keskellä alkavaa kevättä, kevätpäivää, joka on painumassa illaksi. Pimeä talvi on takana, valo on voittanut kylmän, mutta luonto odottaa vielä hetken - paitsi se yksi talvilintu. Harmaja aistii kevättä kiitollisena hetkestään, kunnioittaen ja hiukan sivusta. Kolmen viikon kuluttua häntä ei enää ole.



Saima Harman juhlavuoden korun Runo on suunnitellut Marja Suna


Ja vielä, jotta muistaisimme mikä oikeasti on tärkeää:

Olen päättänyt tuhlata ”Aamun koitteessa” -runostani saamani rahat kokonaan kukkiin. On outoa saada tunteistaan ja ajatuksistaan seteleitä, mutta ei ole yhtään outoa vaihtaa runoaan kukkiin, herkkiin terälehtiin, joiden läpi valo hohtaa unhottumattomaan tuoksuun.

(Saima Harmajan päiväkirjamerkintä 5.1.1933)


Terveisin

Saija



sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Koru naista myöten


Taannoin nettiseikkaillessani osuin testiin, joka tietenkin oli tehtävä, tällainen Kalevala-eepoksesta - vaikka vähän mutkan kautta - leipäni saava seppähenkilö kun olen. 
http://www.sirpa.hirvikoski.fi/kalevala/testi.html

Tuon linkin kautta voi itse kukin käydä testaamassa ketä Kalevalan naisista eniten muistuttaa. (Testin etusivulta muuten löytyy pieni huomautus: "Nämä sivut ovat osa Internetin historiaa, pysyneet muuttamattomina jo 11 vuotta!" Hiukkasen on ajan hammas kieltämättä tässä kuluneiden vuosien mittaan nakertanut sivuston visuaalista ilmettä, mutta kun sen noin ottaa, niin sehän on tosiaan vain netin historiallista sedimenttiä.)

Testin arkkityyppeihin tutustuessani tuli väistämätön mieliteko valita niiden edustamien mielikuvien pohjalta jokaiselle kalevalaiselle naistyypille sopiva koru. Edelleen on viitattava tuohon Kalevalan ja ammattini kohtalonyhteyteen...Ja eri luonteiset ihmiset sitä paitsi ihan todellisuudessakin käyttävät eri tyyppisiä koruja.

Joidenkin hahmojen kohdalla ei valintaa  tarvinnut kovin kauaa tuumia. Esimerkiksi 
Louhi, mahtinainen pohjoisesta, on ilman muuta ansainnut kaulalleen yhden upeimmista historiallisista koruistamme, Halikon käädyn, ja mieluiten tietysti vielä kultaisena.

Pohjolan tytär, ristiriitainen hahmo, ihan kuin me ihmiset tapaamme olla, voisi käyttää Carmen-sarjan näyttäviä koruja. Jotain samaa särmää löytyy sekä Carmenille että Pohjolan tyttärelle kuvailluissa luonteissakin.

Kyllikki, tasa-arvoinen ja aktiivinen toimija käyttää luonnollisesti Naisen ääni-solkea, joka muistuttaa naisten äänioikeudesta Suomessa. Sen seuraksi pukisin ajattoman tyylikkään Elegant -rannekorun.

Mielikki, suurpiirteinen, lämminsydäminen, vihreä ja luomu ovat sanoja, jotka hänestä tulivat ensimmäiseksi mieleen. Hän saakoon koruikseen metsän voimaeläimen mukaan Kalevankarhut ja  ranteeseensa siihen sopivan muhkean Karhu -rannekorun

Lemminkäisen äiti on kovin uhrautuva ja vaatimaton. Hän saattaisi arvostaa Talon sydän -sarjaa, pelkkää sydäntä kun on itsekin. Kuten kaikille hahmoille, myös hänelle annettiin testissä elämänohjeita. Ohjeiden noudattamisen hän voisi aloittaa vaikkapa hankkimalla itse itselleen korulahjan.

Sitten onkin jäljellä enää 
Aino, ehkä tunnetuin Kalevalan naisista. Hänestä muistetaan parhaiten uhkaava kohtalo vanhan Väinämöisen puolisona. Se jää kokematta, kun Aino veden varaan jouduttuaan hukkuu, mutta kokee muodonmuutoksen ja jatkaa elämäänsä lohena. Hänet puen paitsi nimensä, myös korun kuulaan ulkonäön ansiosta Ainoa -korustoon, jonka vuorikiteet ovat kuin pieniä vesipisaroita.

Mitä sanotte testin tehtyänne, osuivatko koruehdotukset yhtään kohdalleen?

Testiterveisin

Saija