Se on ikivanha, se on uus...

Iskelmän sanat alkoivat rallatella päässäni, kun olin mukana seuraamassa Kalevala Korun kulttuurisäätiön apurahanjakotilaisuutta 2014. Säätiö vietti yksin tein 20-vuotisjuhlaansa, johon osallistuivat muiden muassa perustajajäsenet Raili Malmberg ja Marja Usvasalo. Kiitos teille, sekä meidän työntekijöiden että suomalaisen kulttuurin puolesta! Näin saadaan hyvä kiertämään kaikkien yhteiseksi iloksi, juuri kuten perustamisvuonna 1994 toivottiin.

Tällä kertaa apurahoissa painotettiin kulttuurin osa-alueista runoutta. Ja runoushan taipuu moneksi: itse luettavaksi, yhdessä tehtäväksi, yleisölle esitettäväksi, lapsille ja aikuisille, kuten palkittujen luettelostakin voi havaita.

Yksi apurahansaajista keskittyi varsin vahvasti tuohon viimeksi mainittuun kohderyhmään.

Kansallisarkiston uumenissa on runonkerääjien aikoinaan talteen keräämä runouden laji, jota  Elias Lönnrot ei kelpuuttanut Kalevalaan. Olen kuullut kerrottavan, että kyseisen tyypin runoja pudotettiin paljon pois jo keruuaikanakin. Syynä oli runonkerääjien häveliäisyys, sillä runot luotasivat varsin ujostelematta elämän lihallisempaa puolta.

En tiedä millaista sitten onkaan mahtanut olla kokonaan sensuurin kadotukseen joutunut lausuntaperinne, mutta erinomaisen railakasta oli meno näissä arkistolöydöissä, jota trio Enqvist, Hahtola, Lampinen yleisölle tarjoili esityksessään Tupa ryskyi, parret paukkui.

Tuvan ryskyminen aiheutti punastelua, hihitystä ja täyttä röhötystä, mutta myös oivalluksen siitä, miten vähän perinne loppujen lopuksi on muuttunut. Runonlausujien runot ovat olleet oman aikansa teatteria, tv-viihdettä, festarihuveja ja kansanvalistusta. Suomen kansan rivot perinnerunot eläytyen esitettynä ovat genrenä aivan yksi yhteen nykyisen stand-up -komiikan kanssa, vaikka kaikki koomikot eivät tietenkään keskity pelkkään navanalusosastoon. Moni aihepiiriä silti ainakin sivuaa.

 Kalevalalla on meille monille hiukan raskassoutuinen kaiku, mutta ihmekös tuo, kun sitä on väkipakolla tankattu koulussa kirjasta lukien. Mutta ei kansanrunoutta voi kokea lukemalla sen paremmin kuin konserttia nuoteista lukien, se pitää nähdä esitettynä.

Totutusta perinnerunoudesta poikkeavasta aihepiiristä voi todeta, että ainahan pikkutuhmuudet ihmistä naurattavat - ja ovat näköjään  naurattaneet ennenkin. Esiäidit ja -isät ovat olleet ihan samasta puusta veistettyjä kuin nykypolvetkin.

Reipasta & raikasta keskikesän juhlaa suomalaisille suviyössä!

Toivoo 
Saija

PS. Jos Kalevalasta pudotettu kansanrunoutemme yhtään kiinnostaa, niin pian siihen on mahdollisuus tutustua omin korvin: 25.6.2014, Café Cavalier, Malminrinne 2-4, Helsinki.  Suosittelen!

Voiko niitä olla liikaa?

Ja yksiselitteinen vastaus kuuluu: Ei voi!

Koruja nyt vain ei voi olla liikaa – eikä kukkiakaan. Muuttoa tehdessäni kerettiläisiä ajatuksia pyrki jo mieleen, kun järjestelin, lajittelin, pakkasin ja inventoin koruomaisuuttani, mutta nyt alkaa jo helpottaa. Tämä tässä kuvassa unkarinsyreenin kanssa poseeraava on ihan kaikkein uusin hankintani.

Kyseinen solki huhuili, suorastaan huusi päästä kirpputorin vitriinistä rakastavaan kotiin. Oli oikeastaan velvollisuuteni tarjota sille sellainen. Eikä sen tarvitse luonani ainakaan olla koskaan enää yksin...

Tämän korun hankinta oli enemmän kuin pelkkä ulkonäkoasia. Tunnen vahvaa lukkarinrakkautta oman työmaan vanhoihin tuotteisiiin, ja tämä  on juuri yksi sellainen. Solki on aivan Kalevala Korun alkuajoilta mukana ollut, nimeltään Hattelmalan solki, tuotenumero 19. (Kalevala Korun sivujen vanhojen korujen kuvasto oli taas kerran loistava apu tunnistukseen.)

Koru on säilynyt hienosti. Siinä on aikojen saatossa kertynyt kaunis vihreä patina, syvä pronssin väri ja sileä pinta. Jopa neula, joka on vanhojen solkien heikoin kohta, on täysin toimiva. Ei hullumpaa ainakin 70 vuotta palvelleelta korulta! Takapuolella näkyy hiekkavalutekniikan jälkeensä jättämä rosoinen pinta, KK-leima ja korun valmistaneen sepän oma leima.

Solki on ehkä vähän kömpelö, mutta vilpittömän vetoavalla tavalla sellainen.

Korun esikuva on Hattelmalasta löytyneestä rautakautisesta kätköstä, josta Wikipedia osasi kertoa mm. tämän hauskan yksityiskohdan:

Syyskuun lopulla v. 1925 ilmoitti «Häme»-lehden toimittaja, maisteri Apala Kansallismuseoon, että neiti Sylvi Laaksonen oli kukkamultaa hakiessaan pähkinäpensaiden alta Hattelmalan harjun lounaisrinteeltä tavannut erään maakiven juurelta, 30 (cm?) syvältä, kuokkansa kärkeen löydön, joka sisälsi useita kymmeniä erilaisia pakanuuden aikaisia pronssista tehtyjä naisten koruesineitä.

Ilman neiti Sylvi Laaksosen puutarhaa ei minullakaan olisi nyt Hattelmalan solkeani. Elämä on ihmeellistä – ja harva asia yhtä tärkeää kuin puutarhanhoito. Itse en ole tehnyt maata kääntäessäni posliininsirpaleita kummempia löytöjä, mutta kukapa tietää, ehkä jo seuraavaa monttua kaivaessa lapio kalahtaa muinaislöytöön?

Tjaah, tässäpä tuli oivallinen syy piipahtaa puutarhaliikkeessä. Kuka sitä nyt ilman syytä kuoppia kaivelisi.

Kukoistavaa kesää kaikille muillekin!

Toivoo

Saija