Neitsyt Marian temppuilija

Keskiaikainen ransakalainen pyhimystarina kertoo miehestä, joka elätti itsensä kiertävänä ilveilijänä. Hän teki sirkustemppuja, lauloi ja soitti. Hän sai ihmiset nauramaan ja liikuttumaan. Hän rakasti työtään, ja työ elätti hänet, niukasti, mutta kuitenkin.

Kävipä kerran kuitenkin niin, että ilveilijä tapasi munkin, joka kertoi luostarielämästä. Hän alkoi pohtia olisiko kenties hänenkin paikkansa luostarissa. Hurskaassa ympäristössä hän voisi oppia lukemaan ja kirjoittamaan; markkinaväelle esiintymisen sijasta hän voisi laulaa kirkossa ja palvella Jumalaa.

Ja niin ilveilijästä lähti luostariin noviisiksi tullakseen jonakin päivänä oikeaksi munkiksi. Ikävä vain, että mikään hänelle osoitetuista tehtävistä ei ottanut onnistuakseen eikä oppikaan tuntunut tarttuvan häneen. Viimein oli jäljellä enää kirkon siivoojan tehtävä. Jos ilveilijä epäonnistuisi siinäkin, olisi hänen lähdettävä luostarista.

Ilveilijä lähetettiin työhönsä. Hetken kuluttua luostarin priori ja noviisimestari hiipivät salaa kirkon ovelle tarkkailemaan työn etenemistä. Niin, no niinpä niin: luuta oli viskattu syrjään. Eikä siinä kaikki. Ilveilijä oli paitsi jättänyt työnsä kesken, näytti myös lyöneen kokonaan leikiksi: hän seisoi Neitsyt Marian patsaan edessä päällään, heitteli palloja ja teki kuperkeikkoja. Mikä pyhäinhäväistys! Mutta samassa priori ja noviisimestari saivat nähdä, että patsas heräsi eloon. Se hymyili ja taputti käsiään, ja Jeesus-lapsi sen sylistä kurkotti kohti temppuilijaa taivaallisen hoviväen ja enkelten seuratessa taustalla.

Ilveilijä sai jäädä luostariin. Hänestä tuli aikanaan munkki ja vähitellen hän oppi samat taidot kuin muutkin. Ja itsekseen hän palveli Jumalaansa omalla tavallaan, tarjoten lahjaksi sitä, mitä parhaiten osasi, kenenkään enää paheksumatta.

Tuo liikuttava legenda on ollut mielessäni erityisesti näin jouluna kun lahjaksi annetaan niin paljon turhaa vain antamisen pakosta. Kaunein ja kallein lahja kun kuitenkin on sellainen, joka tuottaa vilpitöntä iloa myös antajalleen, johon hän on saanut käyttää omaa lahjaansa. Lahjakkuus taas on kauneimmillaan kun se tuottaa iloa toisillekin. Joten:

Kiitos, Virpi, kirjoistasi. Niillä on enemmän merkitystä kuin osaat ehkä arvatakaan kun perheen piirtäjätyttö tähyilee omaan tulevaisuuteensa. Kiitos äidilleni kuopuksen ihanista villasukista. Ne lämmittävät hänen varpaitaan nytkin. Enkä usko olevan tytärtä, joka arvostaisi minua enemmän oman isän huolella valitsemaa ruuvimeisselisarjaa. Ja vanhempani, toivottavasti ette ole vielä kyllästyneet korulahjoihin, joita taas tänäkin vuonna löysitte paketeistanne. Vaikka emme viettäneet joulua yhdessä, olin kanssanne kuitenkin.

Onnellista loppuvuotta, vieläkin onnellisempaa tulevaa!

Saija

Karjalanpaisti, pitkä oppimäärä

Joulu on juhlista perinteikkäin. Siihen liittyy traditiota jos jonkinlaista, ja siksi kai minuunkin iski perinteisistä perinteisimmän talviruoan, karjalanpaistin, mieliteko. Mikäpä sen ihanampi ajatus kuin itsekseen uunissa pehmeäksi hautuva tuhti liharuoka kun kokki saa samaan aikaan harrastaa pimeän vuodenajan parasta ajanvietettä, eli uneksia viltin alla kesästä.

Muuten hyvä idea, mutta taloudesta ei löytynyt kunnollista rautapataa. Ilman rautapataa karjalanpaistia ei vain voi valmistaa. Ja jos ehkä voikin, niin olkaa asiasta suuntaani hipihiljaa, sillä...

Perjantai:

Silmiini osui, missäs muualla kuin kirpputorilla, vallan mainion kokoinen ja tuntuinen pata, UPO, Made in Finland. Vaikka minulla ei valtavan laajaa tietoa valurautapadoista ollutkaan, niin sen tiesin, että ne ovat ikuisia. Niitä pitää vain vähän huoltaa, ja - tadaa!- vanhakin on taas kuin uusi palvellen sukupolvelta toiselle. Pikasilmäyksellä arvioiden pata vaikutti olevan hyvässä rasvassa, ehjä ja ruosteeton, tosin pesun tarpeessa mutta takuulla helposti elvytettävissä. Siis pata kainaloon ja menoksi.

Kotona tiskiharjasulkeisten aikana totuus alkoi kaivautua, kaiketi paistinhimon sumentaman arvostelukykyni läpi, tietoisen tasolle. Projekti vaatisi vähän enemmän kuin kuumaa vettä ja hyvää tahtoa. Ehkä tiskiaineveden keittäminen padassa irrottaisi lian? Irrottihan se, yhden kerroksen. Yhden tahmaisen kerroksen monista. Googlaten löydetty kuvaus terveen valurautapadan pohjan väristä piano black kuulosti irvokkaalta vitsiltä, ei edes horisontissa siintävältä haaveelta.

Hihat rullalle, lapsille ohjeistus olla hetki hyvin kaukana keittiöstä, ja sitten vain karhunkieli laulamaan. Kohtalaisen pitkäksi venähtäneen hetken jälkeen kynteni olisivat aiheuttaneet kateuden värähdyksiä kenessä tahansa goottitytössä. Olin myös tullut jokusen kerran muistaneeksi, että esimerkiksi siskonmakkarakeitto on hyvin perinteikäs ja talvinen ruokalaji. Ennen kaikkea sitä ei ole pakko valmistaa rautapadassa. Tiedän hyvin, että helpoimmalla karstasta olisi päässyt eroon nestekaasuliekillä polttamalla, kuten puolijumalani Googlekin osasi kertoa, mutta koska kierrepoltinta ei sattunut löytymään keittiön alakaapista, oli pärjättävä sillä mitä on, lähinnä sitkeällä luonteella.

Lauantai:

Viimein oli käsillä hetki, jolloin pääsin rasvapolttamaan karstattoman, mutta armottoman nopeasti ilman asiaankuuluvaa suojausta ruostuvan ruoanvalmistusastiani. Auringonkukkaöljyä, kuumaa uunia, toiveikasta odotusta... ja aivan käsittämättömän karmea, harmaasavuinen rasvankäry. Palohälyttimen toimivuus tuli todettua siinä sivussa. Hyvin soi.

Asunto, asukkaat, rappukäytävä ja oletettavasti naapurikoditkin haisivat päiväkausia härskiintyneelle popcornille, mutta uskokaa tai älkää - Upo-pata on kuin onkin kauttaaltaan PIANO BLACK!

Maanantaina kerroin töissä operaatiostani. Aiheessa enemmän kokemusta omaava ystäväni varmisti, että olinhan luonnollisesti hoitanut rasvapoltto-osuuden ulkona. Totuuden kuultuaan hänellä oli sanottavanaan vain yhden sanan mittainen, kieltämättä harvinaisen lähelle totuutta osuva repliikki: "Hullu."

Enkä edes kertonut, että pata oli pakko rasvapolttaa toisenkin kerran... (Sunnuntai)

Kokemusta rikkaampana aion nyt empiirisen tutkimukseni pohjalta kuitenkin ehdottaa, että jos vain mitenkään keksitte jotain muuta tekemistä näin joulun alla, niin jättäkää valurauta-astioiden kunnostus tuonnemmaksi. Vaikka juhannukseen. Jonkin joutilaan vuoden juhannukseen.



Kuvat: Hertta Lehtovirta



Leppoisaa joulunodotusta!

Saija

PS. Mutta karjalanpaistista tuli silti kaikesta huolimatta, ellei sitten juuri sen takia, ihan parasta ikinä.