sunnuntai 18. maaliskuuta 2012

Päättymätön päivänpaiste



Carl Larssonin näyttely oli viime vuonna esillä Turun taidemuseossa. Huomasin sen ohi kulkiessani, mutta jätin väliin jotenkin liian söpönä ja vanhanaikaisena. Samoin ajatuksin olin ohittaa näyttelyn nyt kun se on laajennettuna esillä Ateneumissa.

Helmikuun Kuukausiliitteessä ollut Ilkka Malmbergin artikkeli Ahdistava onni sai minut kuitenkin miettimään vaikuttimiani. Hän näki idyllisten kuvien takana jotain salattua ja pelottavaa, jotain, mitä Larsson ei halunnut meille kertoa. Epäilemättä asia jossain määrin onkin niin. Kukapa meistä tavallisista perhe-elämän pokkaritaltioijistakaan ei olisi halunnut tallentaa kauneimmat tuokiot ja juuri ne hetket, jotka mieluiten tahtoo pysyvän muistissa  - mieluummin kuin lapsensa  maanantaiaamuisen itkupotkuraivarin eteisen matolla? (Vanhemman tyttäreni lapsuuskuvista voisi päätellä, ettei hän ole muuta tehnytkään kuin syönyt ja nukkunut. Totuus on varsin toisenlainen. Nimittäin ne hetket kun hän teki jompaa kumpaa edellä mainituista olivat niin harvinaisia, että ne piti varmuuden vuoksi ikuistaa. Pystyin sitten itseeni uskoa valaen heikkona hetkenä tarkistamaan kuvista, että kyllä molempia on ainakin joskus tapahtunut...) 

En silti oikein pitänyt ajatuksesta, että kauniiden kuvien taakse automaattisesti pitäisi kätkeytyä jotain epäilyttävää. Monilapsisessa perheessä varmasti riitti draamaa, väsymystä ja sotkua. Dokumenttia maalauksissa on interiööri, arjen kuvaus väistämättä idealisoitua. Mutta miksei arki silti olisi voinut olla hyvää?

Vaatimattomista, peräti kurjista oloista ponnistanut Carl Larsson ei olisi rakentanut sellaisella intohimolla yhdessä vaimonsa Karinin kanssa kotiaan ja käyttänyt sitä, lapsiaan sekä taloaan ympäröivää seutua loputtomasti töidensä aiheina, elleivät ne olisi olleet hänelle tärkeitä. Hän arvosti käsityötä, perinteisiä materiaaleja, luonnonkauneutta ja perhearvoja ja niitä kuvaamalla tahtoi täysin tietoisesti toimia myös esikuvana muille.

Siinä missä samaan aikaan Suomessa kultakauden taiteilijat nostivat kansallisaatetta sortovuosien ajamina, rakensi Larsson kansankodin arvoja alkaen pienestä mittakaavasta, omasta kodistaan. Hänen töidensä saavuttaman suosion kautta yksityinen laajeni yleiseksi ihanteeksi ja vaikuttaa yhä myös meillä niin sisustuksessa kuin mielikuvissamme hyvästä perhe-elämästä.

Tarkemmin ajatellen en pitänyt siitäkään, että olin nyt enempiä miettimättä sulkenut Larssonin maalaukset mappiin "liian söpöä", vaikka nuorena tyttönä pidin niistä paljonkin. Kenties pelästyin kyynistyneeni vuosien saatossa, ehkä muuten vain halusin kokea löydänkö itse maalauksista Malmbergin artikkelin "pimeää valoa", mutta kävin kuin kävinkin Ateneumissa. Niin vain on, että pimeää en löytänyt edes naisen asemasta. Karin hoiti kotia ja lukuisia lapsia vaikkei, ajalle tyypillisesti, tietenkään sentään yksin. Hän pystyi toteuttamaan taiteellisia ambitioitaan  taidekäsityöläisenä suunnitellen ja valmisten omia ja lastensa vaatteita, kirjontatöitä ja kudonnaisia, teettämällä piirtämiään huonekaluja, tehden koristemaalauksia ja sisustaen kotia. Hän ei varmasti saanut aikanaan suoraan samanlaista arvostusta kuin miehensä, mutta lasten ja perheen sekä taiteilijauran kompromissina hänen ratkaisunsa vaikuttaa kadehdittavalta jopa tässä ajassa. Ja mitäpä Carlkaan olisi maalannut ilman kaunista, omana aikanaan modernia kotiaan, sievästi puettuja tyttöjään ja alati jotakin puuhailevaa vaimoaan? Karin oli hänen muusansa ja valonsa.

Symbioottiselta vaikuttava taiteilijasuhde tuotti meille kuvia, joiden maailmaa on ihailtu ja jäljitelty jo sadan vuoden ajan. Larssonin perhekuvaukset ovat kertomus siitä, miltä hyvä arki ja onnellinen elämä hänen silmissään parhaimmillaan näyttivät. Entä sitten jos puusohvan alla onkin oikeasti toisinaan ollut pölypalloja ja lapsilla takkuja tukassa? Entä sitten jos taiteilija maalasikin maailman kauniimmaksi kuin se välillä olikaan? Sillä jos meillä ei ole ihanteita, mitä kohti me pyrimme?


Saija

PS. Kun käytte näyttelyssä, niin huomaatteko: vuodet kuluvat, lapset kasvavat, taiteilija itsekin muuttuu omakuvissaan, mutta Karin on ikuisesti nuori.
 
 
 
 
 
 

sunnuntai 4. maaliskuuta 2012

Rusalka

Kuva: Hertta Lehtovirta

Sain viikonloppuna nauttia oopperasta. Esitys itsessään on luonnollisesti tärkein syy mennä oopperaan, teatteriin tai mihin tahansa kulttuuririentoon, mutta silti se on kuitenkin vain osa elämyksestä: musiikkia voi kuunnella kotonakin, omassa mukavassa tuolissa, muutaman metrin päässä jääkaapilta ilman häiriöitä tai lähtemisen vaivaa, mutta silloinpa jää kokonaan paitsi kanssayleisön seurailun iloa, mikä ei ole aivan turha hupi.

Vaikka pahin pönötys on jo menneisyyttä, pukeudutaan oopperaan keskimäärin silti edelleen hieman arvokkaammin verrattuna muihin tapahtumiin - muutenkin kuin ensi-iltoihin. Sehän sopii. Useimmat meistä saavat kuluttaa pitkän talven aikana ihan tarpeeksi toppatakkeja ja Kuomia - kaikki kunnia toki säänmukaiselle pukautumiselle - joten osaamme nauttia myös juhlavammista pukeutumisitilaisuuksista. Ja kun pukeudutaan, käytetään myös koruja eri tavalla kuin arkena.

Yhtä vähän kuin tiikeri pääsee raidoistaan, pääsee kultaseppä taipumuksestaan tarkailla korujen käyttöä. Aivan erityisen ilahduttavaa on nähdä ihminen, jolla on itselleen ja omaan tyyliinsä sopiva vaate sekä kokonaisuuteen sopivat korut, olivatpa ne ns. arvokoruja tai eivät. Tunnustaa kuitenkin täytyy, että oman talon korut ilahduttavat silti aina aivan erityisesti. Usein huomaa myös koruja, joita ei valmisteta enää. Kun vuosia Kalevala Korussa on takana näinkin paljon, se on vähän kuin tapaisi uudestaan vanhan, jo melkein unohtuneen tutun: Ai niin, noitakin olen tehnyt, ehkä nimenomaan nuo korut! Niin tunteenomaisesti sitä suhtautuu koruihin, vaikka ne eivät olisi edes omia. Bongasin ainakin useampia osia Hämäläisemännän koruista, Afrikan aika-käädyn, Kanteletar-koruston, Hannunvaakuna-riipuksen, Lumikukkia...

Ooppera oli Antonín Dvorakín Rusalka. Rusalka on vedenhaltijan tytär, eräänlainen merenneito, joka tahtoo muuttua ihmiseksi voidakseen saada prinssin rakkauden. Avuksi tarvitaan noita, jonka ankariin ehtoihin suostuttuaan Rusalka jättää vedenalaisen sukunsa ja siirtyy ihmisten maailmaan. Heikostihan siinä lopulta käy sekä toivossaan väkevälle Rusalkalle että häilyväiselle prinssille. Prinssi kuolee ja Rusalka puolestaan päätyy elävien kuolleiden valtakuntaan, kiirastuleen, jonka ohjaaja (Richard Jones) on sijoittanut unohtumattoman oivaltavasti tunkkaiseen kulmakuppilaan. Luultavasti jokaisen katsojan mielessä kävi viimeisen näytöksen aikana jokin omien kotikulmiensa pikkubaari, jonne harmaat haamut vaeltavat aamuisin ja josta ne poistuvat illalla vain palatakseen seuraavana aamuna uudestaan. Ja niitä pikkubaareja, paratkoon, maassamme riittää.

Rusalka-merenneito oli surullinen hahmo, mutta kaikesta huolimatta puhtaasti omien valintojensa uhri, mitä ohjaaja lienee loppukohtauksella halunnut korostaa. Metafora ei ollut vaikeasti aukeavaa laatua.

Eikä tiikerinraitainen kultaseppä edes näin dramaattisten tapahtumien todistajana istuessaan voinut olla miettimättä: "Vesihiisi vieköön, minullahan olisi pitänyt olla kaulassani Vellamo! "

Saija

PS. Kalevalan päivänä aukesi vanhojen Kalevala Korujen mielenkiintoinen tietokanta http://www.kalevalakoru.fi/vanhat_korut, josta löytyy enemmän ja vähemmän tuttuja malleja. Käykää ihmeessä kurkkaamassa!