Elämässä ja aallokossa



Kuva: Hertta Lehtovirta

 
Viikonloppuna on juhlittu halloweenia, joka pikkuhiljaa rantautuu Suomeenkin. Tavallaan se on sama juhla kuin viikon päästä meillä vietettävä pyhäinpäivä, huomattavasti karnevalistisempi vain. On onni, että näiden kahden saman, mutta kovin erilaisen juhlan välillä on viikko, sillä arvostan myös vanhaa, rauhallista pyhäinpäiväperinnettämme, jolloin ainakin osa meistä vielä käy haudoilla sytyttämässä kynttilät läheistensä muistolle. Näin molemmille juhlille jää oma tilansa ja sijansa.

Noin vuosi sitten julkistettiin suunnittelemani surunappi, Elämänlangat. Olin Ykkösen aamu-tv:ssä kertomassa miksi tahdoin elvyttää tämän arvokkaan, mutta melkein unohtuneen perinteen, joka toteuttaa korujen vanhinta, viestinnällistä funktiota. Haastattelu löytyy Yle Areenasta tämän http://areena.yle.fi/video/1418664 linkin takaa.

Jollakin tasolla surunappi on varmasti oman surutyöni päätepiste. Aivan sen alussa törmäsin ensimmäiseksi kysymykseen, jonka edestä kai jokainen samankaltasessa tilanteessa oleva itsensä löytää: Miksi juuri minä? Muistan upean ja armottoman aurinkoisen syksyn, jota katselin ulkopuolisena ja mitättömänä, toivomani tulevaisuuden kadottaneena, suunnasta hukassa kuin lastu laineilla. Identiteettiä uudelleen rakentaessani olisin tahtonut jonkin sanattoman merkin kertomaan muille, että elän suruaikaa, mutta lisäksi itselleni jonkin konkreettisen tavan kunnioittaa poikani muistoa.

Ensimmäinen askel parempaan oli, kun lopulta käänsin kysymyksen toiseen muotoon: Miksi en juuri minä? Silloin olin viimein päässyt alkuun tapahtuneen hyväksymisessä. Ja kun tunteet olivat yhä pinnassa ja kipeitä, otin järjen avuksi. Pohdin, että jos jonkun on menetettävä lapsensa, niin kenelle tämän surun mieluummin osoittaisin ellen itselleni. En löytänyt ketään, kenelle sen olisin toivonut. Tämä nyt yksinkertaisesti vain sattui juuri minun kohdalleni. Lapsellani oli elämänlankansa, joka ei ollut sellainen kun etukäteen toivoin, mutta se oli juuri hänen omansa ja sellaisenaan täydellinen.

Jokainen elämä muuttaa maailmaan. Samoin jokainen lähtö - silloinkin kun lähtijä on hän, jota vasta odotettiin. Toipumisen tiellä eteenpäin pakotti ajatus, että lapseni olemassaolon jättämä jälki oli minun vastuullani ja vallassani. En voinut muumioitua suruuni, sillä halusin jäljen olevan kauniimpi. Surunappi on osa sitä.

Vaikka Elämänlangat on saanut alkunsa henkilökohtaisista lähtökohdista, uskon meistä ihmisistä löytyvän pohjimmiltaan niin paljon samaa, että se, mitä itse kaipasin aikoinaan voi nyt olla avuksi jollekin toiselle. Koru on syntynyt surusta, mutta siinä on mukana toivon ja toipumisen ajatus, visuaalisestikin. Elämänlangat leikkaavat ensin toisensa, erkanevat, mutta jatkavat silti matkaansa, kaikesta huolimatta.

En tiedä miltä tuntuu menettää lapsi, jonka on nähnyt kasvavan aikuisuuden kynnykselle; puoliso juuri kun on perustettu perhe; äiti, isä tai veli - en onneksi. Vierestä olen kuitenkin nähnyt, miten monesta murheesta voi selviytyä ja löytää uudestaan ilon, vaikka se pahimmalla hetkellä mahdottomalta tuntuisikin. Siispä erityisen lämpimiä ajatuksia teille, joiden läheiselle kynttilä syttyy ensi lauantaina ensimmäistä kertaa. Toivottavasti jokainen löytää oman tapansa selviytyä murheen läpi, omassa aikataulussaan.


Saija