Le Donne di Cittá Eterna

Neljänruuhkassa työpäivän jälkeen juutuin seisomaan punaisiin valoihin Mannerheimintien ja Nordenskiöldinkadun risteyksessä, niihin maailman hitaimpiin. Oli harmaata, vihmoi vettä ja kura roiskui. Ajattelin: "Ihan kuin kesällä Roomassa." Havahduin sentään saman tien ihmettelemään mielleyhtymääni. Melko vähän näytti päällisin puolin olevan yhteistä syyskuisella Helsingillä ja heinäkuisella Roomalla.

Ajatusten aasinsilta avautui melkein saman tien, kun valojen vaihtumista odottelevien seuraan liittyi puhelimeensa italiaa puhuva mies. Ystävällinen alitajunta oli varmaankin napannut kuulohavainnon jo aiemmin kadun äänten joukosta ja päättänyt piristää iltapäivääni kesäisillä muistoilla. Sen juuri siihen hetkeen tarjoamat muistot liittyivät kahteen pieneen kuvaan kaupungissa, jossa olisi ollut sekä historialllisessa, arkkitehtonisessa että kulttuurillisessa perspektiivissä tarkasteltuna loputtomasti suurempaakin muistettavaa.

Ensimmäisessä muistossa pieni, hauras rouva kävelykeppeineen Barberinin tietämillä on pysähtynyt näyteikkunan eteen. Ja minkä liikkeen ikkunaa hän tutkaileekaan niin tarkasti? Italiassa kun ollaan, niin minkäpä muunkaan kun kenkäkaupan? Eivätkä ikkunan kengät ole todellakaan mitään terveyssandaaleja! Nainen on aina nainen.

Toinen muisto vie hämärtyvään iltaan yhdelle Rooman lukemattomista piazzoista, jotka joko solisevat tai soivat. Tämä piazza alkaa ihan kohta soida. Yleisö on jo asettunut penkeille, orkesterin jäsenet hakeutuvat paikoilleen. Iäkäs rouva puolisoineen odottaa konsertin alkua. Hänellä on päällään ultramariininsininen puku ja sormessaan kultainen sormus, jota koristaa täsmälleen puvun sinistä oleva lapislatsuli.

Sormus edustaa tyylipuhtaasti 60-lukua - vuosikymmentä, jolloin piazzan rouva puolisoineen on elänyt nuoruuttaan ja perheenperustamisaikaansa. Ehkä hän on saanut sormuksensa jonakin hääpäivänä, syntymäpäivänä..? Voin vain arvailla. Sepän silmää ja sydäntä joka tapauksessa ilahdutti, että hän oli valinnut asunsa selvästi juuri tätä kyseistä korua ajatellen. Tuo pieni yksityiskohta oli minulle kuin aikakone miniatyyrikoossa: ajallista perspektiiviä Ikuisessa Kaupungissa, inhimillisessä mittakaavassa.





Miltähän maailma näyttää tästä 50 vuoden kuluttua?


Miettii

Saija