Terveisiä Guggenheimin kylästä

Asun idyllisellä, reilun puolen neliökilometrin niemennokareella, jonka kanavat erottavat mantereesta. Meillä on koulu, päiväkodit molemmilla kotimaisilla, vanhuksille palvelutalo ja vammaisille asuntola. Kuntoa voi kohentaa urheiluhallissa tai ulkona talvella luistelemalla ja avantouimalla, kesällä jalkapalloa pelaamalla tai lenkkeillen rannan hiekkapoluilla. Piskuisia ruokakauppoja on kaksi, on suutari, apteekki, postilaatikko ja kirkko.

Kaupunginosayhdistys ylläpitää elokuvakerhoa, jolla on näytös kerran viikossa. Kirjallista hengenravintoa tarjoilee kahdesti viikossa torille kurvaava kirjastoauto. Asukkaiden mutkattomana tapaamispaikkana toimii mattolaituri, enimmäkseen tietenkin kesällä, kuitenkin auringonoton ja uinnin merkeissä enemmän kuin juuriharjatalkoissa.

Uniseen eloon tuovat väriä ja vaihtelua laivojentuomat ja -viemät matkalaiset, jotka joukkona muutaman kerran päivässä pahvilaatikoiden kuormittamine vetokärryineen vaeltavat pätkän verran rantakatua hajaantuakseen pian sillan kautta omille teilleen, sekä samoihin aikoihin letkana ryömivä rekkajono. Itämerta kaukaisempia terveisiä tuovat kesän risteilyalukset, joilta reippaat matkustajat piipahtavat pikaisesti tänne "Pietariin, Tukholmaan, vai oliko se nyt Hampuriin?"

Melkein kaikkea meillä siis jo on, mutta yhtä ei: museo tältä kylältä vielä puutuu. Rannalla olevalle joutilaalle tontille mittailtiin ensin hotellia, mistä ajatuksesta paikallisjäärän ominaisuudessa en kovin jaksanut innostua. Hotellejakin kun täällä jo on, eikä vielä yksi sellainen lisää toisi alkasukkaalle yhtään mitään mukanaan. Mutta sitten rannalle keksittiin ehdottaa museota, ja vielä niinkin nimekästä laitosta kuin Guggenheimia. Se olisi jo ihan toista!

Edellisten Guggenheimien perusteella on lupa olettaa, että rakennus itsessään olisi jo nähtävyys. Tähän tosin liittyy pientä haastetta. Tontti rannalla on monesta suunnasta katsoen näkyvä kuin nenänpää. Paikalla vielä tällä hetkellä huojuva rakennus ei suoranaisesti hivele silmää, mutta eipä se myöskään riitele tai kilpaile alueen vanhan rakennuskannan kanssa. Näitä mietiskelin, kunnes kuulin, että Helsingin Guggenheimin erityisvastuualueiksi oltaisiin nimeämässä design ja arkkitehtuuri. Kuulostaa vähän siltä kuin tässä ratsastettaisiin yhä 50-luvun haamujen maineella, mutta mitä sitä suremaan, hyvä kun muistetaan. Sanan "arkkitehtuuri" kohdalla valpastuin välittömästi, sillä tässähän olisi nyt mainio tilaisuus liiskata kaksi kärpästä yhdellä iskulla:

Olkoon Alvar Aalto ansioitunut ja arvostettu arkkitehti, mutta hänen suunnittelemansa Enson valkoinen, sokeripalaksikin tituleerattu pääkonttori istuu paikalleen Uspenskin katedraalin viereen niin huonosti, että se ennemminkin hyppii (silmille). Olen odottanut 15 vuotta lopulta tottuvani siihen, mutta ainakaan vielä en ole - enkä kyllä oikein jaksa uskoa, että ihan pian tulen tottumaankaan. Täten siis mitä epävirallisimmin ehdotan seuraavaa: mitäpä jos Guggenheim ameeban lailla kasvattaisi tontiltaan Enson rakennuksen ympäröivän ulokkeen? Esteettinen silmäni saisi viimein levon sekä Guggenheim tuhdin näyttelyesineen. Eikä tässä vielä kaikki. Museon suojissa optimoiduissa olosuhteissa talon marmorikin säilyisi takuulla suorana ja puhtaan valkeana!

Idea vapaasti lainattavissa ja levitettävissä.

Ai niin. Jos se museo vielä jaksaisi syöttää kävelyliikennettä sen verran tuonne niemennokkaan asti, että saataisiin sinne kesäksi pikku kahvila merinäköalalla, valikoimissa jäätelöä, teetä ja kanelipullaa...


Haaveilee

Saija

PS. Suomen Arkkitehtuurimuseossa tulee olemaan myöhemmin keväällä Helsingin World Design Capital -vuoteen liittyvä näyttely veden tuntumaan rakentuneista asuinalueista, Rantaviivoja - kaupunki veden äärellä. Ajattelin piipahtaa.