Keskiaikainen ransakalainen pyhimystarina kertoo miehestä, joka elätti itsensä kiertävänä ilveilijänä. Hän teki sirkustemppuja, lauloi ja soitti. Hän sai ihmiset nauramaan ja liikuttumaan. Hän rakasti työtään, ja työ elätti hänet, niukasti, mutta kuitenkin.
Kävipä kerran kuitenkin niin, että ilveilijä tapasi munkin, joka kertoi luostarielämästä. Hän alkoi pohtia olisiko kenties hänenkin paikkansa luostarissa. Hurskaassa ympäristössä hän voisi oppia lukemaan ja kirjoittamaan; markkinaväelle esiintymisen sijasta hän voisi laulaa kirkossa ja palvella Jumalaa.
Ja niin ilveilijästä lähti luostariin noviisiksi tullakseen jonakin päivänä oikeaksi munkiksi. Ikävä vain, että mikään hänelle osoitetuista tehtävistä ei ottanut onnistuakseen eikä oppikaan tuntunut tarttuvan häneen. Viimein oli jäljellä enää kirkon siivoojan tehtävä. Jos ilveilijä epäonnistuisi siinäkin, olisi hänen lähdettävä luostarista.
Ilveilijä lähetettiin työhönsä. Hetken kuluttua luostarin priori ja noviisimestari hiipivät salaa kirkon ovelle tarkkailemaan työn etenemistä. Niin, no niinpä niin: luuta oli viskattu syrjään. Eikä siinä kaikki. Ilveilijä oli paitsi jättänyt työnsä kesken, näytti myös lyöneen kokonaan leikiksi: hän seisoi Neitsyt Marian patsaan edessä päällään, heitteli palloja ja teki kuperkeikkoja. Mikä pyhäinhäväistys! Mutta samassa priori ja noviisimestari saivat nähdä, että patsas heräsi eloon. Se hymyili ja taputti käsiään, ja Jeesus-lapsi sen sylistä kurkotti kohti temppuilijaa taivaallisen hoviväen ja enkelten seuratessa taustalla.
Ilveilijä sai jäädä luostariin. Hänestä tuli aikanaan munkki ja vähitellen hän oppi samat taidot kuin muutkin. Ja itsekseen hän palveli Jumalaansa omalla tavallaan, tarjoten lahjaksi sitä, mitä parhaiten osasi, kenenkään enää paheksumatta.
Tuo liikuttava legenda on ollut mielessäni erityisesti näin jouluna kun lahjaksi annetaan niin paljon turhaa vain antamisen pakosta. Kaunein ja kallein lahja kun kuitenkin on sellainen, joka tuottaa vilpitöntä iloa myös antajalleen, johon hän on saanut käyttää omaa lahjaansa. Lahjakkuus taas on kauneimmillaan kun se tuottaa iloa toisillekin. Joten:
Kiitos, Virpi, kirjoistasi. Niillä on enemmän merkitystä kuin osaat ehkä arvatakaan kun perheen piirtäjätyttö tähyilee omaan tulevaisuuteensa. Kiitos äidilleni kuopuksen ihanista villasukista. Ne lämmittävät hänen varpaitaan nytkin. Enkä usko olevan tytärtä, joka arvostaisi minua enemmän oman isän huolella valitsemaa ruuvimeisselisarjaa. Ja vanhempani, toivottavasti ette ole vielä kyllästyneet korulahjoihin, joita taas tänäkin vuonna löysitte paketeistanne. Vaikka emme viettäneet joulua yhdessä, olin kanssanne kuitenkin.
Onnellista loppuvuotta, vieläkin onnellisempaa tulevaa!
Saija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti