Karjalanpaisti, pitkä oppimäärä

Joulu on juhlista perinteikkäin. Siihen liittyy traditiota jos jonkinlaista, ja siksi kai minuunkin iski perinteisistä perinteisimmän talviruoan, karjalanpaistin, mieliteko. Mikäpä sen ihanampi ajatus kuin itsekseen uunissa pehmeäksi hautuva tuhti liharuoka kun kokki saa samaan aikaan harrastaa pimeän vuodenajan parasta ajanvietettä, eli uneksia viltin alla kesästä.

Muuten hyvä idea, mutta taloudesta ei löytynyt kunnollista rautapataa. Ilman rautapataa karjalanpaistia ei vain voi valmistaa. Ja jos ehkä voikin, niin olkaa asiasta suuntaani hipihiljaa, sillä...

Perjantai:

Silmiini osui, missäs muualla kuin kirpputorilla, vallan mainion kokoinen ja tuntuinen pata, UPO, Made in Finland. Vaikka minulla ei valtavan laajaa tietoa valurautapadoista ollutkaan, niin sen tiesin, että ne ovat ikuisia. Niitä pitää vain vähän huoltaa, ja - tadaa!- vanhakin on taas kuin uusi palvellen sukupolvelta toiselle. Pikasilmäyksellä arvioiden pata vaikutti olevan hyvässä rasvassa, ehjä ja ruosteeton, tosin pesun tarpeessa mutta takuulla helposti elvytettävissä. Siis pata kainaloon ja menoksi.

Kotona tiskiharjasulkeisten aikana totuus alkoi kaivautua, kaiketi paistinhimon sumentaman arvostelukykyni läpi, tietoisen tasolle. Projekti vaatisi vähän enemmän kuin kuumaa vettä ja hyvää tahtoa. Ehkä tiskiaineveden keittäminen padassa irrottaisi lian? Irrottihan se, yhden kerroksen. Yhden tahmaisen kerroksen monista. Googlaten löydetty kuvaus terveen valurautapadan pohjan väristä piano black kuulosti irvokkaalta vitsiltä, ei edes horisontissa siintävältä haaveelta.

Hihat rullalle, lapsille ohjeistus olla hetki hyvin kaukana keittiöstä, ja sitten vain karhunkieli laulamaan. Kohtalaisen pitkäksi venähtäneen hetken jälkeen kynteni olisivat aiheuttaneet kateuden värähdyksiä kenessä tahansa goottitytössä. Olin myös tullut jokusen kerran muistaneeksi, että esimerkiksi siskonmakkarakeitto on hyvin perinteikäs ja talvinen ruokalaji. Ennen kaikkea sitä ei ole pakko valmistaa rautapadassa. Tiedän hyvin, että helpoimmalla karstasta olisi päässyt eroon nestekaasuliekillä polttamalla, kuten puolijumalani Googlekin osasi kertoa, mutta koska kierrepoltinta ei sattunut löytymään keittiön alakaapista, oli pärjättävä sillä mitä on, lähinnä sitkeällä luonteella.

Lauantai:

Viimein oli käsillä hetki, jolloin pääsin rasvapolttamaan karstattoman, mutta armottoman nopeasti ilman asiaankuuluvaa suojausta ruostuvan ruoanvalmistusastiani. Auringonkukkaöljyä, kuumaa uunia, toiveikasta odotusta... ja aivan käsittämättömän karmea, harmaasavuinen rasvankäry. Palohälyttimen toimivuus tuli todettua siinä sivussa. Hyvin soi.

Asunto, asukkaat, rappukäytävä ja oletettavasti naapurikoditkin haisivat päiväkausia härskiintyneelle popcornille, mutta uskokaa tai älkää - Upo-pata on kuin onkin kauttaaltaan PIANO BLACK!

Maanantaina kerroin töissä operaatiostani. Aiheessa enemmän kokemusta omaava ystäväni varmisti, että olinhan luonnollisesti hoitanut rasvapoltto-osuuden ulkona. Totuuden kuultuaan hänellä oli sanottavanaan vain yhden sanan mittainen, kieltämättä harvinaisen lähelle totuutta osuva repliikki: "Hullu."

Enkä edes kertonut, että pata oli pakko rasvapolttaa toisenkin kerran... (Sunnuntai)

Kokemusta rikkaampana aion nyt empiirisen tutkimukseni pohjalta kuitenkin ehdottaa, että jos vain mitenkään keksitte jotain muuta tekemistä näin joulun alla, niin jättäkää valurauta-astioiden kunnostus tuonnemmaksi. Vaikka juhannukseen. Jonkin joutilaan vuoden juhannukseen.



Kuvat: Hertta Lehtovirta



Leppoisaa joulunodotusta!

Saija

PS. Mutta karjalanpaistista tuli silti kaikesta huolimatta, ellei sitten juuri sen takia, ihan parasta ikinä.