Louhen tyttäret

Eemil Halonen: Louhi

Ilman kuvan patsasta ei olisi Kalevala Korua, eikä patsasta puolestaan ilman Kalevala Korua. Ensin syntyi ajatus muistomerkistä suomalaisen naisen kunniaksi, sitten idea kerätä muistomerkkiä varten rahaa valmistamalla ja myymällä koruja. Loppu onkin historiaa.

Patsaan aiheeksi valittiin Louhi. Ajatus tuntuu ensikuulemalta vähän erikoiselta. Louhi harvahammas, Pohjan Akka, ilkeä noita… Näinhän hänet Kalevalassa usein mainitaan. Akseli Gallen-Kallelan ikonisessa maalauksessa "Sammon puolustus" kotkaksi itsensä muuttanut Louhi on mulkosilmäinen, löysänahkainen ja ikivanha. Uudemmassakin Kalevala-kuvastossa Louhi edustaa pahaa, kuten Stiina Saariston teoksessa "The Last Man Standing", jossa Louhi on uhmakas, groteski lapsi-aikuisolento kostonkiilto silmissään.

Mutta Eemil Halosen Louhi-patsas, joka 1940 valmistui Kalevala Korulle, kuvaa aivan toista Louhea. Pronssiin on valettu nuori, terve ja vakava nainen, jonka suora ryhti ja kädellä lepäävä haarikka tuovat mieleen vain omanarvontuntoisen, itsenäisen naisen.

Louhea onkin kuvattu monin ihailtavin ominaisuuksin Kalevalassa. Hän oli matriarkka, jonka hallitsemaa rikasta ja hyvinvoivaa valtakuntaa, Pohjolaa, muualla kadehdittiin. Pohjolan lisäksi hän huolehti kauniista tyttäristään, joilta ei kosijoita puuttunut. Louhi puolusti omiaan sekä neuvottelemalla sopimuksia että tarpeen tullen voimakeinoin. Lisäksi hän osasi luontaislääkintää, mikä oli tarpeellinen, mutta pelkoa herättävä taito. Kun tarkasti kansalliseeposta lukee, niin taitaa siellä Pohjolassa isäntäkin olla, mutta hänestä ei juuri tarinoida - ei hyvää, ei pahaa, mikä puhukoon puolestaan.

Ei nykyaikanakaan kovin tavatonta ole, että kyvykkyys tuo mukanaan kateutta ja pahoja puheita. Tämän inhimillisen piirteen piikkiin voinee laittaa suurimman osan Louhen syyksi kansanrunoudessa sälytetyistä vitsauksista ja ilkeäksi mainitusta luonteesta.

Mutta mikä lie syynä, että vahva nainen usein nähdään pelottavana? Miehen menestys on yhä helpompi hyväksyä, naisella siihen liitetään herkästi epäilyksiä kylmästä tai jollakin muulla tavalla viallisesta mielenlaadusta. Jo pelkästään sana "vahva" naiseen littettynä herättää mielikuvan henkisestä tyräjyrästä. Samaisella vahva-laatusanalla ei toisaalta koskaan kuvata miestä, ellei kyseessä sitten ole voimailulajin harrastaja. Vahvuus on miehen henkisten - kuin myös fyysisten - ominaisuuksien ihanteellinen oletusarvo, naiselle taas erityismaininnan paikka.

Sanat ovat vain sanoja, mutta joskus niiden takana piilee merkityksiä, joita ei sanontojen tavanomaisuuden vuoksi tule edes ajatelleeksi.

Oli miten oli, olen Eemil Haloselle kiitollinen siitä, että hän kuvasi muistomerkkiin Louhen juuri sellaiseksi kuin kuvasi.  Ja Louhi, moniulotteinen ja -tulkintainen nainen, kantaemomme, sopii loistavasti yhäkin suomalaisen naisen muistomerkin aiheeksi ja esikuvaksi. Meistä on moneksi!

Terveisin

Saija