Kauneus on katoamatonta

Kirsti Doukas: Helene
(Kuva: Hertta Lehtovirta)

Kesä kului, arki alkoi. Otin pehmeän laskun kaupungin vilskeeseen ja piipahdin rauhoittumassa Helene Schjerfbeckin syntymän 150-vuotisjuhlanäyttelyssä Ateneumissa.

Helene Schjerfbeck (1862-1946) on kultakauden taiteilijoista hän, jonka nostan korkeimmalle jalustalle, yli monien eurooppalaisten aikalaistensa. Etenkin hänen utuinen värimaailmansa, öljyvärimaalausten himmeäksi hangattu pinta sekä arvokkuus, jolla hän kuvasi mallejaan; hillityn ja voimakkaan välinen jännite puhuttelevat.

On sanottu, että tämän, etenkin omakuvistaan tunnetun taiteilijan jokainen työ on omakuva. Pitää varmasti paikkansa, että jokainen työ kertoo tekijästään, välillä yllättävälläkin tavalla. Vaatimattomista oloista lähtöisin oleva, vain 11-vuotiaaana taideopintonsa aloittanut nuori tyttö nimittäin esimerkiksi maalasi historiallisia, kansallisaatteen vahvasti värittämia aiheita, koska tiesi vain niiden avulla voivansa saada ulkomaille jatko-opintoihin pääsyyn vaadittavia apurahoja. Vaikea sanoa, olisivatko kyseiset aiheet inspiroineet häntä muuten.  Myöhempää tuotantoa vasten tarkastellen: tuskinpa. Mutta päämäärä tuli saavutettua, Helene pääsi opiskelemaan Ranskaan, Italiaan ja Englantiin.

Ehkä kaikkein kuuluisin teoksista, Toipilas, kuvannee suoremmin taiteilijaa itseään. Siinä hiukan voipuneen oloinen lapsi istuu lakanaan käärittynä katselemassa oksaa, jossa silmut ovat juurii puhkeamaisillaan lehdiksi. Lapsi-Helene oli itse pitkään vuodepotilaana pudottuaan 4-vuotiaana portaista. Hän loukkasi lonkkansa niin pahasti, että kärsi ontumisesta ja kivuista koko elämänsä. Pitkän toipilasakansa viihdykkeeksi hän sai pimeään huoneeseensa isältään piirustusvälineet. Niillä sairastaja pystyi luomaan itselleen kaiken sen, mitä ei ikkunasta nähnyt ja mihin ei voinut osallistua. Oksa kenties symboloi sitä uutta elämää, johon piirtäminen hänelle avasi oven.

Lonkkavian vuoksi Schjerfbeck ei voinut käydä koulua, vaan hänelle hankittiin kotiopettajatar kahdeksi vuodeksi. Opettajatar huomasi oppilaansa lahjakkuuden ja toimitti tämän piirustuksia Suomen taideyhdistyksen piirustuskouluun, jonne Schjerfbeck tosiaan niiden perusteella hyväksyttiin oppilaaksi 1873. Näin loukkaantuminen, lahjakkuus ja sattumat saattoivat Schjerfbeckin taitelijanuralle, joka jatkui hänen kuolemaansa saakka.

Omakuvien sarja herättää monenlaisia tunteita ihailusta liikutukseen. Niissä pyöreäposkinen, naturalistisesti kuvattu tyttö varttuu naiseksi ja kypsyy aikuiseksi poskipäiden kohotessa vuosi vuodelta korkeammiksi, silmien painuessa yhä syvemmälle. Lopulta jäljellä on jo aiemminkin aina hiukan sivuun hakeutuneiden silmien kohdalla kokonaan sisäänpäin kääntynyt katse, kallomaiseksi kutistuneet piirteet ja lähes viitteellinen suu. Silti vanhuusvuosien symbolistiset omakuvat ovat kaikkea muuta kuin hauraita. Vaikka aivan viimeisten omakuvien ruumis on jo hento, näyttää kuin kaikki elämästa ja taiteesta opittu olisi tiivistynyt noihin muutamaan verrattoman ilmaisuvoimaiseen viivaan. Niistä voi lukea taiteilijan olevan työssään yhä vahva ja varma, mutta kuolevaisuutensa kanssa sinut: elämänkaari odotuksineen, pettymyksineen ja täyttymyksineen on nyt koettu.

Kun jäljellä on enää vain oleellinen, on jäljellä samalla sekä hyvin vähän että hyvin paljon.

Punatäpläinen omakuva on suuri suosikkini. Sen kasvot ovat vanhan naisen kasvot. Taiteilija on siinä jo yli 80-vuotias, ohentuneita hiuksia ei ole huolittu mukaan edes viitteeksi. Mutta monien nuorten naisten kasvotutkielmista tuttu, pyöreän mehevä kirsikkasuu huomauttaa Schjerfbeckin vanhuusiän omakuvan vaaleaksi haalistuneenakin: Olen yhä se sama nainen kuin nuorena.

Ateneumin Schjerfbeck-näyttely jatkuu lokakuun puoliväliin asti. Yli 300 maalauksen näyttely on kuitenkin niin laaja, että lienee paikallaan varoittaa sen vaativan reilusti aikaa, tai mieluiten kaksikin eri käyntiä. 

Vaikuttunein terveisin 

Saija

Kirsti Doukas on suunnitellut Kalevala Korulle Schjerfbeckin innoittaman "Helene"-sarjan kunnioittamaan suomalaista taiteen edelläkävijää. Kuvassa on sarjan kääty, johon on kiinnitetty irrallisia keramiikkaosia.