Rusalka

Kuva: Hertta Lehtovirta

Sain viikonloppuna nauttia oopperasta. Esitys itsessään on luonnollisesti tärkein syy mennä oopperaan, teatteriin tai mihin tahansa kulttuuririentoon, mutta silti se on kuitenkin vain osa elämyksestä: musiikkia voi kuunnella kotonakin, omassa mukavassa tuolissa, muutaman metrin päässä jääkaapilta ilman häiriöitä tai lähtemisen vaivaa, mutta silloinpa jää kokonaan paitsi kanssayleisön seurailun iloa, mikä ei ole aivan turha hupi.

Vaikka pahin pönötys on jo menneisyyttä, pukeudutaan oopperaan keskimäärin silti edelleen hieman arvokkaammin verrattuna muihin tapahtumiin - muutenkin kuin ensi-iltoihin. Sehän sopii. Useimmat meistä saavat kuluttaa pitkän talven aikana ihan tarpeeksi toppatakkeja ja Kuomia - kaikki kunnia toki säänmukaiselle pukautumiselle - joten osaamme nauttia myös juhlavammista pukeutumisitilaisuuksista. Ja kun pukeudutaan, käytetään myös koruja eri tavalla kuin arkena.

Yhtä vähän kuin tiikeri pääsee raidoistaan, pääsee kultaseppä taipumuksestaan tarkailla korujen käyttöä. Aivan erityisen ilahduttavaa on nähdä ihminen, jolla on itselleen ja omaan tyyliinsä sopiva vaate sekä kokonaisuuteen sopivat korut, olivatpa ne ns. arvokoruja tai eivät. Tunnustaa kuitenkin täytyy, että oman talon korut ilahduttavat silti aina aivan erityisesti. Usein huomaa myös koruja, joita ei valmisteta enää. Kun vuosia Kalevala Korussa on takana näinkin paljon, se on vähän kuin tapaisi uudestaan vanhan, jo melkein unohtuneen tutun: Ai niin, noitakin olen tehnyt, ehkä nimenomaan nuo korut! Niin tunteenomaisesti sitä suhtautuu koruihin, vaikka ne eivät olisi edes omia. Bongasin ainakin useampia osia Hämäläisemännän koruista, Afrikan aika-käädyn, Kanteletar-koruston, Hannunvaakuna-riipuksen, Lumikukkia...

Ooppera oli Antonín Dvorakín Rusalka. Rusalka on vedenhaltijan tytär, eräänlainen merenneito, joka tahtoo muuttua ihmiseksi voidakseen saada prinssin rakkauden. Avuksi tarvitaan noita, jonka ankariin ehtoihin suostuttuaan Rusalka jättää vedenalaisen sukunsa ja siirtyy ihmisten maailmaan. Heikostihan siinä lopulta käy sekä toivossaan väkevälle Rusalkalle että häilyväiselle prinssille. Prinssi kuolee ja Rusalka puolestaan päätyy elävien kuolleiden valtakuntaan, kiirastuleen, jonka ohjaaja (Richard Jones) on sijoittanut unohtumattoman oivaltavasti tunkkaiseen kulmakuppilaan. Luultavasti jokaisen katsojan mielessä kävi viimeisen näytöksen aikana jokin omien kotikulmiensa pikkubaari, jonne harmaat haamut vaeltavat aamuisin ja josta ne poistuvat illalla vain palatakseen seuraavana aamuna uudestaan. Ja niitä pikkubaareja, paratkoon, maassamme riittää.

Rusalka-merenneito oli surullinen hahmo, mutta kaikesta huolimatta puhtaasti omien valintojensa uhri, mitä ohjaaja lienee loppukohtauksella halunnut korostaa. Metafora ei ollut vaikeasti aukeavaa laatua.

Eikä tiikerinraitainen kultaseppä edes näin dramaattisten tapahtumien todistajana istuessaan voinut olla miettimättä: "Vesihiisi vieköön, minullahan olisi pitänyt olla kaulassani Vellamo! "

Saija

PS. Kalevalan päivänä aukesi vanhojen Kalevala Korujen mielenkiintoinen tietokanta http://www.kalevalakoru.fi/vanhat_korut, josta löytyy enemmän ja vähemmän tuttuja malleja. Käykää ihmeessä kurkkaamassa!