 |
Museon kellarissa sijaitseva galleriatila antaa valheellisen vaikutelman pienestä näyttelystä. Kellarigalleria on toki intiimimpi kuin rakennuksen muut museotilat, ja siksikin nimenomaan pienen mittakaavan esineille hyvä. Mutta näyttely itsessään ei ole pieni. 159 korua on valtava määrä nähtävää tietoineen, yksityiskohtineen ja kullekin tekijälle omintakeisine tyyleineen.
Monimuotoisella näyttelyllä on oikeastaan vain yksi yhteinen nimittäjä: koru. Korutaiteesta kun on kyse, ei korunomaisuus aina aukea helposti, eikä kultaseppäkatsojalle jokaisen työn kohdalla pienen pohtimisenkaan jälkeen ollenkaan. Korutaiteen rajapinnat esimerkiksi kuvanveistoon tai tekstiilitaiteeseen ovat häilyvät, mutta itse löydän korutaiteen ominaisen olemuksen siitä, että se osallistaa katsojansa vahvemmin kuin monet muut nykytaiteen lajit. Vaikka näyttelyesinettä ei voi pukea eikä sovittaa - ei käytännössä, eikä kaikkia töitä edes teoriassa - asettaa katsoja silti mielessään lähes jokaisen työn kohdalla automaattisesti itsensä tai jonkun muun ihmisen kantamaan korutaideteosta. Tavalla tai toisella koru on aina iholla. Korutaiteen kohdalla katsoja ei ole pelkkä katsoja, hän on jollakin tasolla aina myös toimija.
Monissa näyttelyn töissä on mukana luontoteema. Se voi tulla esiin orgaanisen muotikielen kautta tyylitellen tai abstraktisti; materiaaleissa (paljon puuta, jopa hyönteisiä) tai koruilla voidaan tuoda ilmi huolta luonnon tilasta. Erityisen vahvasti tässä genressä erottuu Hanna Hedmanin kaunis ja taidokas, mutta tarkemmin katsoen murheellisia ajatuksia nostattava While They Await Extinction - sarja.
Aivan toisenlaisia tunteita herätti Annette Dam ja hänen 84,5 KARAT -työnsä. Karaattipaino viitannee työn jalokivien yhteispainoon. Karkkkiväreissä loistavat kivet ovat työssä yhä myyntirasioissaan, joista on koottu helmien yhdistämänä kaulakääty. Niinpä niin, kaikkein ihanimpiahan kivet ovat rasioissaan, kun ne voi vielä kuvitella ihan minkälaiseksi koruksi tahansa. Olen aika varma, että tämä kutittelee monen muunkin kiviään rasioissa "sitä juuri oikeaa ideaa odottamassa" säilövän sepän nauruhermoja, toivottavasti myös muiden katsojien.
Kaikkein vahvimman vaikutuksen teki kuitenkin Tanskalaisen Josephine Wintherin valetuista kelloista koostuva Ding. Hän on tutkinut viime vuodet ääntä ja sen vaikutusta ihmisen kehoon ja mieleen. Ding-sarjan kelloista jokainen on muodoltaan hiukan erilainen kuin toinen, ja ne on valettu erilaisista metalliseoksista. Kaikki silkkisen sileäpintaiset kellot ovat epäsymmetrisiä ja yksin kappalein katsottuna sympaattisen primitivisiä. Työn koukku on, että jokaisella kellolla on oma äänensä. Niitä voi hiljaa paikallaan kaulakorujen rivistönä riippuvasta teoksesta museo-oloissa vain arvailla. Hiljaisenakin teos on kaunis katsoa, mutta miltähän tuntuisikaan aaamuhämärissä varovasti heläytellä pikkuisia kelloja ja valita päivän koru soinnin perusteella? Mielikuvat ovat seesteisiä, lähes luostarimaisen hartaita.
Tämä pohjoismaita kiertävä näyttely kannattaa ihmeessä käydä katsomassa ja kokemassa itse. Se kertoo laajasti mitä Pohjoismaissa ja Virossa tapahtuu korutaiteessa juuri nyt, mutta näyttelyssä riittää nähtävää, vaikka ei olisikan kiinnostunut nimenomaan koruista. Monista töistä pidin, osa ei auennut millään tasolla, mutta hyvä niin: jännitteistä syntyy mielenkiintoinen kokonaisuus, jonka läpi ei yksikään katsoja kulje haukotellen!
Terveisin
Saija
PS. Samassa kerroksessa kuin From the Coolest Corner sijaitsee myös lasten puuhahuone. Tällä kertaa hyllyillä oli lasten askartelemia nukkekotikokoisia huoneita. Aikuiseenkin iski taas kaipuu leikata huopakangasta ja levittää Erikeeperiä jäätelötikulla!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti