Mikä on kaikkein vanhin tunnettu ihmiskunnan käyttämä jalokivi? Vanhoja ovat toki vihreäraitainen malakiitti Afrikasta, sinettisormuksista tuttu akaatti Sisilian Achetesjoesta, verenpunainen rubiini Aasiasta ja violetti ametisti Etelä-Amerikasta, mutta kaikkein vanhin jalokivi on kotoisin täältä pohjoisesta. Kreikkalaiset sanoivat sitä auringonjumalan tyttären jähmettyneiksi kyyneliksi.
Pohjolan hunajanvärinen kulta, meripihka, oli käytössä jo esihistoriallisella ajalla. Muinaiset metsästäjät löysivät Itämeren rannoilta läpikuultavia, aalloissa hioutuneita paloja, joiden uskottiin tuovan onnea. Niitä käytettiin kulttiesineinä ja laitettiin myös hautoihin mukaan matkalle tuonpuoleiseen.
Pronssikaudella meripihka antoi jopa nimen yhdelle Euroopan ensimmäisistä teistä. Niin arvokasta ja haluttua se oli. Meripihkareitiksi kutsuttu tie kulki Pohjois-Euroopasta Adrianmerelle, ja sitä pitkin meripihkakauppa kävi Itämeren rannikolta Mykeneen, mistä puolestaan tuotiin pronssia pohjoiseen.
Jos ihan tarkkoja ollaan, niin meripihka ei ole kiveä, vaan 50 miljoonaan vuotta sitten kasvaneiden mäntyjen kovaksi polymerisoitunutta pihkaa. Tertiäärikautiseen puuhun tulleesta vauriosta on alkanut valua pihkaa, jota on kertynyt isommiksi ja pienemmiksi paakuiksi. Paakut ovat kovettuneet, kerääntyneet jääkauden myllerryksissä maankuoren savikerrostumiin ja merenpohjaan. Osa meripihkasta on ajautunut myrskyissä rannoille, etenkin Itämeren etelärannoille, mistä sitä on kerätty.
Meripihka on lasin tapaan amorfinen aine. Se ei milloinkaan kovetu täysin, vaan on ikuisesti huomaamattoman hitaassa liikkeessä. Ehkä meren liike on jäänyt sen muistiin?
Suurinta tunnettua, lähes kymmenen kiloa painavaa meripihkapalaa säilytetään Berliinissä, mutta kiehtovimmat palat eivät ole suinkaan suurimmat, vaan ne, joiden kautta aukeaa ikkuna menneisyyteen. Osaan tahmeasta, tuoreesta pihkasta on aikanaan takertunut hyönteisiä, oksia, pikkuliskoja, jopa kokonaisia kukkia. Nämä aikakapselit ovat säilöneet muinaiset muistot pikkutarkasti alkuperäiseen asuunsa. Sanotaan, että yhdessä tuhannesta meripihkapalassa on hyönteinen.
Meripihkan englanninkielinen nimi amber tulee arabiankielen sanasta anbar , joka puolestaan on "aaltojen tuoma". Tätä aaltojen tuomaa aarretta on myös jäljitelty. Lasiset ja muoviset jäljitelmät erottaa aidosta siitä, että aito meripihka kelluu suolavedessä. Meripihka myös tuntuu iholla lämpimältä ja miellyttävältä.
Helmet eivät ole ainoita herkkähipiäisiä meren koruja, sillä niiden tapaan meripihkakin ansaitsee hienotunteisen kohtelun. Melko pehmeänä materiaalina se naarmuuntuu herkästi, eikä se pidä liuottimista tai kuumasta vedestä. Kankaalla hierottaessa sen pinta saa sähköisen varauksen, mitä muinaisina aikoina pidettiin merkkinä taikavoimasta.
Hellaan viisaat vannoivat meripihkan parantavaan voimaan lähes joka sairauden kohdalla, ja jopa uskohpuhdistuksen isän Martti Lutherin sanotaan kantaneen meripihkaa mukanaan suojana munuaiskiviä vastaan. Suomessakin meripihkaa on käytetty lääkkeenä vielä 1800-luvulla, jolloin se auttoi ainakin koliikkiin ja kouristuksiin.
Taikaa tai ei, niin lähes mystistä kuitenkin on, että jos meripihkaa kuumentaa, siitä lähtee yhä voimakas, erehtymättömän selvä pihkan aromi. Se on metsän tuoksu. Tuoksu 50 miljoonan vuoden takaa.
 |
| Sulkeumat kuuluvat meripihkaan. Jokainen helmi on erilainen. |
PS. Meiltä Suomestakin voi löytää pieniä paloja meripihkaa. Myrskyn jälkeen Nauvon lähistöllä saattaisi tarkkasilmäistä etsijää onnistaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti