Kalevala Koru 50 vuotta sitten

Kalevala Koru on niin vanha yritys, että juhlavuosiakin on nipussa jo kunnioitettava määrä. Tässä arkistojen kätköistä muisteloita yhdestä, jonka aikoihin suurin osa meistä nykyisistä työntekijöistä ei ollut edes syntynyt.



"Taiteilija Börje Rajalinin suunnittelemat, hopeasta taotut rannerengas ja kaulakoru savukvartsiitteineen kuuluvat Kalevala Korun 25-vuotisjuhlanäyttelyn esineistöön."  kertoi kuvateksti Kansan Uutisissa vuonna 1962.

Ja koko artikkeli kuuluu näin:

"Suomalaisen korun juhlanäyttely Helsingissä
Kalevala Koru 25-vuotias

Finnish Design Centerissä Helsingissä avattiin eilen Kalevala Korun 25-vuotisjuhlanäyttely tasavallan presidentin puolison Sylvi Kekkosen kunnioittaessa tilaisuutta läsnäolollaan. Näyttelyn avauksen ja esittelyn suoritti Kalevala Korun toimitusjohtaja Sylvia Sarparanta.

Pieni, mutta erittäin edustava suomalaisten korujen juhlanäyttely  on jaettu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa on museomallien mukaan valmistettuja koruja ryhmiteltynä valmistusmateriaalin mukaan pronssi-, hopea- ja kultaryhmiin. Useimmat näistä koruista ovat kuuluneet Kalevala Korun valmistusohjelmaan alusta pitäen. Näiden korujen alkuperäiset mallit ovat peräisin rautakaudelta, viikinki- ja ristiretkien ajoilta.

Näyttelyn toisessa osassa on ryhmä koruja, jotka esittelevät eri taiteilijoiden töitä. 12 toimintavuoden jälkeen aloitti Kalevala Koru nimittäin uudenaikaisten suomalaisten korujen valmistuksen. Tämä alkoi korujen piirustuskilpailun julkistamisella, ja koska Suomessa oli tämän alan suunnittelu kokonaan uusi asia, ei suomalaisia korumuotoilijoita ollut vielä olemassakaan. Kilpailuun ottivat osaa muiden alojen taiteilijat, joukossa kaikkein nimekkäimpiäkin.

Ensimmäinen ammattinaan korumuotoilua pitänyt taiteilija on Eero Rislakki, joka työskenteli Kalevala Korussa 5 vuotta ja teki todella uraauurtavaa työtä modernin suomalaisen korun luomiseksi. Hänen työtään on jatkanut Kalevala Korun nykyinen taiteilija Börje Rajalin, jonka muotoilema hopeahimmeli toi v. 1960 Milanon Triennalessa kultamitalin sekä taiteilijalle että Kalevala Korulle."

Hyvin vanhaa, hyvin uutta... Samalla, suomalaisten korujen viitoittamalla tiellä ollaan yhä!

Mainion sähköisen vanhojen korujen kuvastomme sivuilla voi käydä fiilistelemässä vaikkapa millaisia koruja tehtiin tuolloin, 1960-luvun alussa. Eiköhän niistä moni mahtanut olla juuri tuossa artikkelin näyttelyssä.

Juhlavuoden nostalgiatunnelmissa

Saija

Labra tutkii ja oivaltaa

Kirsti Doukaksen maljakko Swarovskille

Unioninkadulla on taas uutta nähtävää. Kalevala Korun 75-vuotisjuhlavuoden ja myös Helsingin World Design Capital 2012 -vuoden viimeinen näyttely myymälässämme on muotoilija Kirsti Doukaksen Labra.

Kirsti Doukas, kultaseppä ja taiteen maisteri, on monien rakastettujen Kalevala Korujen suunnittelija, tunnetuimpina ehkä Vanamo ja Naisen ääni sekä Kulttuurivaikuttajat-sarja, joka tänä syksynä sai viimeisen osansa Aurora Karamzinin inspiroimasta sarjasta. Siitä kertoilinkin vähän jo aimmin täällä.

Hän on kuitenkin myös paljon muuta kuin korujen muotoilija. Aihepiiriltään laaja Labra osoittaa Kirsti Doukaksen monipuolisuuden ja on mielenkiintoinen jo pelkästään senkin vuoksi. 

Erityistä huomiota Labra-näyttelyssä kannattaa kiinnittää siihen, että vaikka muun muassa muotoilun valtionpalkinnon vuonna 2006 saneella taiteilijalla olisi valtavasti materiaalia myös retsospektiivseen näyttelyyn, on Labra koottu Kirstin tuoreista töistä. Lähes kaikki niistä ovat uniikkeja, mutta monissa on kuitenkin samalla tutkittu sarjavalmistuksen elementtejä ja uuden teknologian mahdollisuuksia. 

Tutkiva, pohdiskeleva ja utelias lähestymistapa muotoiluun ilmenee kaikkein selvimmin harmonisessa korutaiteen, tilataiteen ja kuvanveiston rajapinnoilla liikkuvassa teoksessa 1 Kor 13:13.

Tätä teosta voi todella hyvällä syyllä kutsua kryptiseksi - mutta minkä vuoksi - se selviää käymällä paikan päällä!

Kirsti Doukas: Labra

Unioninkatu 25, Helsinki

uudenvuodenaattoon asti

Havun takana on Marja

Kalevala Korulta tuli jouluksi myyntiin uusi joulukoriste, Havu. Havu on järjestyksessä sarjan kahdeksas koriste, eli kyllä sitä jouluperinteeksi voi oikeutetusti alkaa kutsua.

Nainen Havun, Juhlan ajan, Lapin taian, Soinnin, Revontulen, Idän tähden, Seimen ja Juhlayön takana on kultaseppä Marja Arola. Hän on suunnitellut tähän mennessä kaikki koristeet - ja eiköhän Havun seuraajakin mahda jo olla työn alla.

Tapasin Marjan työhuoneellaan, kuinkas muuten kuin joulutortuille tuoksuvalla sellaisella, ja juttelimme muiden kuulumisten vaihdon lomassa vähän myös joulukoristeista. Ja niitä muitakin kuulumisia tosiaan riittää, sillä Marja on energisimpiä tuntemiani ihmisiä. Hänellä on aina monta rautaa tulessa, aina uusia suunnitelmia hautumassa ja tiukemmissakin paikoissa aina lannistumaton mieli ja katse eteenpäin.

Uransa aikana Marja Arola on toiminut muun muassa yrittäjänä omalla toiminimellä, ollut pitkään töissä kultaseppänä Kalevala Korulla, toiminut koordinaattorina ja opettajana hyväntekeväisyysprojekteissa, kuten esimerkiksi Kultainen mahdollisuus -projektissa, jolla elvytettiin Ghanan vanhaa kultaseppäperinnettä perustamalla maahan alan koulu. Marjalla on ollut kaiken muun ohella myös jatkuvasti omaa korujen suunnittelu- ja valmistustoimintaa sekä näyttelyitä.

Ensimmäinen joulukuusenkoriste syntyi suunnittelukilpailun tuloksena vuonna 2005. Muistan jo silloin ajatelleeni, että nyt meni voitto oikeaan osoitteeseen. Marjan koristeet ovat täydellisesti sopusoinnussa hänen elämäniloisen ja lämpimän persoonansa kanssa, joka näkyy kaikessa alkaen runsaasta korumuotoilusta päätyen Marjan järjestämiin moniin ikimuistoisiin juhliin. Vuodenaikojen ja sesonkien mukaan elävä koti on ahkerasti sisustavalle esteetikko-emännälleen tärkeä paikka. Kukapa muu osaisi paremmin tulkita jouluisen tunnelman kodin korun kautta?
 
Marja kertookin, että joulukoristeen suunnitteleminen on hänelle niin mieluinen tehtävä, ettei sitä oikein voi kuvailla työksi. Se on iloa, jonka tuloksena syntyy valtava määrä luonnoksia. Niistä lopulta yksi valikoituu tuotantoon asti. Hylättyjä suunnitelmia Marja ei hyödynnä enää seuraavana vuonna, sillä silloin syntyvät taas uudet ideat.

(Kuva: Hertta Lehtovirta)

Tällä hetkellä Marja Arola kouluttaa päätyönään uusia käsiä alalle opettajana Suomessa. Hän sanoo, että nykyisessä työssään hän pystyy hyödyntämään kaikkea sitä, mitä on tähän asti elämässään oppinut ja korujen parissa tehnyt niin sarjatuotannossa kuin uniikkitöiden parissa. Into ja ilo ovat silminnähtävät.

Oikein mukavaa alkutalvea ja hiljalleen alkavaa pikkujoulukautta kaikille muillekin!

Toivoo

Saija

　

Inspiraatio!

Vesa Nilsson on suunnitellut Kalevala Korulle Helsingin designpääkaupunkivuoden teemaan Made in Helsinki-korusarjan, jonka suunnitteluun saivat osallistua Helsingin rakennusten korumaisia kohteita kuvaamalla myös pääkaupunkimme katujen tarkkasilmäiset tallaajat. Kuvista valittiin äänestyksen perusteella eri kaupunginosia edustavat kuvat, jotka Vesa muotoili koruiksi.

Tämän syksyn uutuuksiin kuuluvat mm. Fauna-sarjan veikeät eläimet, joista ainakin yhden tarkka saattaa bongata Aleksanterinkadulta. Vinkkinä voin kertoa, että turistien suosimassa kuvauskohteessa on paljon muutakin nähtävää notkeaniskaiselle. Toinen uutuus on Kauppakorkeakoulusta poimittu ilmava Chydenia.

Lahden Muotoiluinstituutista hopeasepäksi valmistuneella Vesa Nilssonilla on näyttely Helsinki Inspiraatio Kalevala Korun  myymälässä (Unioninkatu 25) 2.11.2012 asti. Näyttelyssä on esillä uniikkitöitä, muun muassa Vesan pakottamalla valmistama kuution muotoinen öljylamppu. Sitä voisi käyttää hyväna havaintoesimerkkinä siitä, mikä erottaa kultasepän hopeasepästä: kun kultaseppä tekee kuution, hän ottaa levyä, sahaa sen neliöiksi ja juottaa niistä kuution. Kun hopeaseppä tekee kuution, hän ottaa levyä, vasaran, muotoraudan ja vasaroi levyn venyttämällä ja supistamalla haluttuun muotoon. Juuri niin kuvan kuutio on syntynyt, suorasta levystä.

Vesa kertoili öljylamppunsa äärellä hopeasepäntaidon olevan maailmanlaajuisesti vähitellen vaipumassa unholaan. Hidastempoiselle työlle ei ole paljon tilaajia, ja ilman työn jatkajaa vanhojen  mestarien taidot ovat vaarassa kadota heidän mukanaan manan majoille.

Sympaattisen hopeasepän sympaattisista töistä hellyyttävimpiä näyttelyssä taitavat olla kuitenkin opiskeluajoilta olevat kynttilänjalat.  Niihin liittyy romanttinen tarina:  nuori ja rakastunut, mutta tavanomaisen niukkaa opiskelijaelämää viettävä hopeasepänalku tahtoi viedä kauniin neidon hienosti syömään. Ravintolaillalliseen tarvitaan rahaa, rahaa järjestyy ansioita kasvattamalla, ansiot kasvavat jotain myyden, jotain myytävää syntyy tekemällä jotain ostettavaa - kuten vaikkapa mustarautaisia kyttilänjalkoja! Kynttilänjalat muuttuivat illalliseksi ja kaunis neito sittemmmin kauniiksi rouvaksi. 

Siis Helsinki Inspiraatio 2.11.2012 asti, ja siitä eteenpäin tietysti Made in Helsinki. Vielä pitkään WDC-vuoden jälkeenkin,

povaa
Saija

Syksyn juhlaa




Kirsti Doukas

Kirsti Doukas on suunnitellut syksyksi meille peräti kaksi korusarjaa: Kulttuurivaikuttajat-sarjan Onerva, Helene ja Ainoa saavat jatkoa Maman Aurore-korusarjasta, ja Kalevala Korun 75-vuotista taivalta puolestaan juhlistaa keltakultainen Akileia 75.

Aurora Karamzinin innoittaman Maman Aurore -sarjan nimi tulee läheisten lempinimestä tälle sivistyneelle, omana aikanaan harvinaisen taloudellisesti riippumattomalle naiselle, jolla elämänsä ulkoisesta loistosta huolimatta riitti sydäntä myös heikompiosaisille. Eikä pelkästään sydäntä, vaan myös tekoja.

Isän, kahden puolison ja rakkaan sisaren varhainen menettäminen ehkä toivat herkkyyttä, joka muuten olisi saattanut jäädä kehittymättä, ehkä maailmalla liikkuminen ja niin köyhien ihmisten kurjien olojen näkeminen kuin myös heitä auttaviin tutustuminen saivat yhdessä hänessä aikaan halun käyttää etuoikeutettua asemaansa hädänalaisten hyväksi. Kaikkein parhaiten Aurora Karamzin tunnetaan Diakonissalaitoksesta. Se perustettiin Karamzinin aloitteesta ja hänen varoillaan, ja niillä sitä pitkälti pidettiin toiminnassakin. Sen lisäksi hän perusti orpokoteja ja sairaaloita Venäjälle sekä teki runsaasti suoraa hyväntekeväisyyttä auttamalla jopa jonoksi asti luokseen Hakasalmen huvilalle saapuvia avuntarvitsijoita.

Herkkä Akileia 75, juhlavuoden kultakorusarja taas on saanut kuvioaiheensa, kuten nimestäkin voi arvata, jokaisen perinnepuutarhan uskollisesti kukkivasta akileijasta. Akileija, samoin kuin moni muukin vanhimmista perennoistamme, on ollut myös lääkekasvi. Sitä on käytetty luunmurtumien hoitoon, antiseptisena aineena, vatsalääkkeenä ja - kuinka ollakaan - myös lemmenrohtona. Vain 75 uniikkina kappaleena valmistettavan pullomaisen riipuksen voisi kuvitella olevan vaikkapa ylellinen, aina mukana kulkeva rohdospullo, ties mihin salaperäisiin tarkoituksiin... Onneksi sarjasta löytyy myös malleja, joita valmistetaan rajoittamattomasti, jos ei satu mahtumaan niiden 75 viiden onnekkaan joukkoon, jotka saavat omistaa jonkun näistä.

 Tätä Akileiaa ei ole maailmassa kahta samanlaista.

Ihastunein uutuusterveisin

Saija

PS. Kirstin vieressä yläkuvassa on kaksi osaa Maman Aurorea. Koruperheen näyttävin jäsen, 100 cm pitkä upea helmikääty on oma suosikkini. Se on modernisoitu, monikäyttöinen versio Aurora Karamzinin kuuluisasta huomenlahjakäädystä. Voin helposti kuvitella sen pikkumustan kanssa, housupuvun kanssa, jakkupuvun kanssa, kesäisten hulmuhelmojen kanssa, neuleen kanssa... Ja todella helposti osaan kuvitella sen joulupukin säkkiin.Vink, vink, kuuleeko Korvatunturi?

Nimikkopäivä

Piipahdin viime viikolla töissä loppukokoopano-osastolla vierailevana käsiparina ja kiireapuna. Olin parhaillaan pujottelemassa ketjuja Siivet-riipuksiini, jotka olin sillä kertaa sattumalta itse vielä valmistanutkin. Kollega tuli siinä  kalenteriaan vilkaistessaan ääneen miettineeksi, että mikä se sellainen mikkelinpäivä oikein on, jota syyskuun viimeisenä sunnuntaina vietetään. Otin selvää ja sain tietää, että mikkelinpäivä on saanut nimensä arkkienkeli Mikaelilta. Se on enkeleiden ja lasten nimikkopyhä.

Siinä Siipiä viimeistellessäni tuntui aika yhteensattumalta oppia tietämään juuri enkeleille omistetusta päivästä.

Muistan yhä hyvin milloin ja miten suunnittelin Siivet. Oli ilta, hiljainen hetki. Molemmat tyttöni olivat jo nukkumassa, kuopus vielä vauvantuoksuisena tiitiäisenä. Halusin tehdä korun, jolla voisi toivottaa toiselle, lapselle tai aikuiselle, turvallista ja suojaisaa elämäntaivalta,  montaa hyvää ja kaunista matkan varrelle. Sinä iltahetkenä piirsin lattialla istuen siipiaiheisen korun luonnokset.

Kesti vielä monta vuotta luonnoksen päätyä paperilta oikeaksi koruksi, mutta niin se vain nytkin liitelee pikkuteiniksi venähtäneen vauvani kaulalla. Omat ajatukseni ovat muuttuneet alkuperäisestä vuosien varrella vain sen verran, että paitsi toisille, sopii muistaa toivottaa hyviä asioita ja onnea matkaan myös itselle - elämän suurissa ja pienissä muutoksissa. Se on luvallista. Se on jopa suotavaa.

Mukavaa mikkelinpäivänjälkeistä maanantaita, onnellista lokakuuta!

Saija

O-ongelma ja design

Kuten useimmat tietävät, oli muinaissuomalaisilla karhulle useita eri nimiä. Kiertoilmauksia käytettiin, koska metsän kuninkaan oikeaa nimea ei tohdittu käyttää pelossa että kontio sen kuullessaan saapuisi paikalle kuin kutsuttuna. Jopa sana karhu on kiertoilmaus itsekin, mesikämenen karheasta turkista alkunsa saanut. Kaikkein vanhin, alkuperäisin nimitys on ollut oksi, joka onkin sitten ollut niin salainen, että on kadonnut arkikäytöstä jo kokonaan.

Tänä syksynä on eräs toinen o-sana herättää sen verran ärtymystä monessa ihmisessä, että sen käyttöä pitää hiukan varoa.  Nimittäin niinkin viaton ja suloinen asia kuin omena saattaa muuttua peräti ahdistavaksi riittävän runsaana esiintymänä omalle pihalle  levittäytyessään.

Luonnollisesti omenoita ensin syödään kotijoukkojen voimin se mikä jaksetaan. (Parin viikon omppukuurin jälkeen ei kauheasti enää jakseta.) Osa hillotaan talven varalle pakastimeen (mikäli raparperien, mansikoiden, herukoiden ja männävuotisten sienirasioiden lomaan jotain vielä saa soviteltua). Sukulaisille, työtovereille, postinkantajalle ja ohikulkijoille tuputetaan kassikaupalla punaposkia, mutta julmettu omenavyöry koettelee yleensä koko kulmakuntaa, eikä ottajia ole jonoksi asti. Hedelmiä notkuvien puiden alla voi sitten leikkiä Etelä-Eurooppalaista tomaatinkasvattajaa. Ja komposti täyttyy...

Oravat nakertavat osansa jo puusta, samoin puput ja siilit maasta. Pudokkaat eivät toki muutenkaan mene hukalle, koska alta aikayksikön niihin löytää tiensä pikkuöttiäisten herkkusuinen armeija. Puusta pudonneet ovat joka tapauksessa usein muutenkin valitettavan mustelmaisia, mikä ei laisinkaan paranna niiden haluttavuutta tai säilyvyytta. Ja taas se komposti...

Jossain vaiheessa syksyä tontti alkaa yllättäin viettää naapurin suuntaan. Minkäs sille voi, jos omenat siksi vierivät aidan ali sinne toiselle puolelle? Kompostin sijaan alkaa täyttyä naapurin mitta.

O-ongelmaa työpaikalla ähkiessäni osasikin vierustoveri oitis neuvoa loistavan apuvälineen omenanpoimintaan. Hän oli lukenut sen ohjeen aikoinaan Helsingin Sanomista, mutta laitanpa sen vielä tähän minäkin. Poimurin design oli yksinkertaisuudessaan suorastaan riemastuttavan yksinkertainen - ja kaiken lisäksi toimiva.

 

Tässä tarvittavat osat, jotka aika monelta löytyvät jo valmiiksi kotoa: Maalitelan teleskooppivarsi ja puolentoista litran juomapullo.

Muovipullo leikataan poikki, reunaan tehdään pieni kolo ja pullonsuu kierretään kiinni varren päähän. Liitos on napakampi kuin äkkiseltään luulisi. 

Tässä omena on saalistettu pulloon. Kannan on tarkoitus osua poimuria pyörittäen pullon reunassa olevaan hahloon, jolloin kypsä omena kierähtää irti oksasta.

Juomapullon muovi tuntuu vähän löysältä. Jotakin tanakampaa muovipulloa voi varmasti käyttää, mutta toisaalta läpinäkyvyydestä oli iloa yläilmoihin tähtäillessä.

Ja niihän se todellakin toimi. Virheetön luomuomena valmiina käyttöön. Olkaa hyvä!

Teleskooppivarrella ylettyy niihin isoimpiin ja makeimpiin hedelmiinkin, jotka yleensä jäävät ylöoksille vain ihailtaviksi, kunnes mossahtavat tantereeseen jo valmiiksi puolisoseisina. Kyllä kannatti manailla ääneen. Aina joku meillä työpaikalla tietää avun, oli ongelma sitten mikä hyvänsä.

Kaikki kunnia syksyn Habitarelle, mutta tämä on kyllä minulle ekohenkisin ja innovatiivisin idea pitkiin aikoihin! Jos joku vielä keksii siihen lisävarusteeksi sukkaputken, jota pitkin omenat laskettelevat turvallisesti alas asti, niin täydellinen laite on siinä.

Ja hei! Jos omenoita tarvitsette, niin tiedätte kenen puoleen kääntyä.

Vinkkaa

Saija

PS.Varoituksen sananen vielä poimurin käyttöohjeeseen: Omenoiden kiivaimpaan kypsymisaikaan huoleton puun alla seisoskelu haavi auki, leuka kohti taivasta ei ole välttämättä ihan viisasta. Nenälle putoava omena on aika mojova täräys, voin kokemuksesta kertoa.