O-ongelma ja design

Kuten useimmat tietävät, oli muinaissuomalaisilla karhulle useita eri nimiä. Kiertoilmauksia käytettiin, koska metsän kuninkaan oikeaa nimea ei tohdittu käyttää pelossa että kontio sen kuullessaan saapuisi paikalle kuin kutsuttuna. Jopa sana karhu on kiertoilmaus itsekin, mesikämenen karheasta turkista alkunsa saanut. Kaikkein vanhin, alkuperäisin nimitys on ollut oksi, joka onkin sitten ollut niin salainen, että on kadonnut arkikäytöstä jo kokonaan.

Tänä syksynä on eräs toinen o-sana herättää sen verran ärtymystä monessa ihmisessä, että sen käyttöä pitää hiukan varoa.  Nimittäin niinkin viaton ja suloinen asia kuin omena saattaa muuttua peräti ahdistavaksi riittävän runsaana esiintymänä omalle pihalle  levittäytyessään.

Luonnollisesti omenoita ensin syödään kotijoukkojen voimin se mikä jaksetaan. (Parin viikon omppukuurin jälkeen ei kauheasti enää jakseta.) Osa hillotaan talven varalle pakastimeen (mikäli raparperien, mansikoiden, herukoiden ja männävuotisten sienirasioiden lomaan jotain vielä saa soviteltua). Sukulaisille, työtovereille, postinkantajalle ja ohikulkijoille tuputetaan kassikaupalla punaposkia, mutta julmettu omenavyöry koettelee yleensä koko kulmakuntaa, eikä ottajia ole jonoksi asti. Hedelmiä notkuvien puiden alla voi sitten leikkiä Etelä-Eurooppalaista tomaatinkasvattajaa. Ja komposti täyttyy...

Oravat nakertavat osansa jo puusta, samoin puput ja siilit maasta. Pudokkaat eivät toki muutenkaan mene hukalle, koska alta aikayksikön niihin löytää tiensä pikkuöttiäisten herkkusuinen armeija. Puusta pudonneet ovat joka tapauksessa usein muutenkin valitettavan mustelmaisia, mikä ei laisinkaan paranna niiden haluttavuutta tai säilyvyytta. Ja taas se komposti...

Jossain vaiheessa syksyä tontti alkaa yllättäin viettää naapurin suuntaan. Minkäs sille voi, jos omenat siksi vierivät aidan ali sinne toiselle puolelle? Kompostin sijaan alkaa täyttyä naapurin mitta.

O-ongelmaa työpaikalla ähkiessäni osasikin vierustoveri oitis neuvoa loistavan apuvälineen omenanpoimintaan. Hän oli lukenut sen ohjeen aikoinaan Helsingin Sanomista, mutta laitanpa sen vielä tähän minäkin. Poimurin design oli yksinkertaisuudessaan suorastaan riemastuttavan yksinkertainen - ja kaiken lisäksi toimiva.

 

Tässä tarvittavat osat, jotka aika monelta löytyvät jo valmiiksi kotoa: Maalitelan teleskooppivarsi ja puolentoista litran juomapullo.

Muovipullo leikataan poikki, reunaan tehdään pieni kolo ja pullonsuu kierretään kiinni varren päähän. Liitos on napakampi kuin äkkiseltään luulisi. 

Tässä omena on saalistettu pulloon. Kannan on tarkoitus osua poimuria pyörittäen pullon reunassa olevaan hahloon, jolloin kypsä omena kierähtää irti oksasta.

Juomapullon muovi tuntuu vähän löysältä. Jotakin tanakampaa muovipulloa voi varmasti käyttää, mutta toisaalta läpinäkyvyydestä oli iloa yläilmoihin tähtäillessä.

Ja niihän se todellakin toimi. Virheetön luomuomena valmiina käyttöön. Olkaa hyvä!

Teleskooppivarrella ylettyy niihin isoimpiin ja makeimpiin hedelmiinkin, jotka yleensä jäävät ylöoksille vain ihailtaviksi, kunnes mossahtavat tantereeseen jo valmiiksi puolisoseisina. Kyllä kannatti manailla ääneen. Aina joku meillä työpaikalla tietää avun, oli ongelma sitten mikä hyvänsä.

Kaikki kunnia syksyn Habitarelle, mutta tämä on kyllä minulle ekohenkisin ja innovatiivisin idea pitkiin aikoihin! Jos joku vielä keksii siihen lisävarusteeksi sukkaputken, jota pitkin omenat laskettelevat turvallisesti alas asti, niin täydellinen laite on siinä.

Ja hei! Jos omenoita tarvitsette, niin tiedätte kenen puoleen kääntyä.

Vinkkaa

Saija

PS.Varoituksen sananen vielä poimurin käyttöohjeeseen: Omenoiden kiivaimpaan kypsymisaikaan huoleton puun alla seisoskelu haavi auki, leuka kohti taivasta ei ole välttämättä ihan viisasta. Nenälle putoava omena on aika mojova täräys, voin kokemuksesta kertoa.