Koru, joka toi muiston kaukaa

Mikä siinä onkin, että juuri nimenomaan koruihin liittyy niin paljon tunnetta? Jo niiden hankkiminen on jotenkin erityinen tilanne, ainakin kun puhutaan aidoista koruista. Niin sanotuille rihkama- tai muotikoruillle on oma paikkansa ja aikansa, mutta harvoin niihin silti syntyy samanlaista tunnesuhdetta kuin arvokkaampiin lajitovereihin, joiden hankkimista usein harkitaankin hiukan pidempään. Ja pidempään aidot, kestävät korut omistajaansa myös käytössä ilahduttavat, joten ihmekö se, jos niihin liiittyviä muistojakin ehtii syntyä. Usein koru on myös lahja, jonka antaja pysyy käyttäjän mielessä korun myötä.

Oma tarinansa ovat vanhat korut. Olen ostanut kirpputoreilta hienoja koruja menneiltä vuosikymmeniltä. En välttämättä mitään kovin arvokasta, mutta ajalleen tyypillistä, vekkulia tai muuten sellaista, joka jostain syystä puhuttelee minua. Jotain erityistä on siinäkin, että näin hankitun korun historiaa ei voi tietää. Se on saattanut olla rippilahja, huomenlahja, itselle palkinto suuresta urakasta, lahja salaiselta ihailijalta... sillä on menneisyytensä, mutta emme koskaan tule tietämään millainen, emme tietämään mitä se on omistajalleen merkinnyt. 

Jos vanha koru on saatu suoraan edelliseltä omistajalta tai peritty, on sen taustasta ja omistajasta yleensä sentään jotakin tietoa. Ei olisi yhtään huono ajatus kirjoittaa korurasiaan mukaan pieni pätkä historiatietoa jälkipolvien iloksi. Korut sentään ovat yhä fyysisesti olemassa aikana, jolloin kirjeet, kortit ja usein kuvatkin leijuvat pilvipalveluiden uumenissa.

Olin muutama viikko sitten syntymäseuduillani kertomassa eräästä suunnittelemastani korusta, Kalevala Korusta ja kultasepän työstä. Yleisö oli ihanan aktiivinen - lämpimät kiitokset heille - ja illan päätteeksi aika moni lähestyi minua mukanaan koru ja siihen liittyvä kysymys. Erään korun kohdalla leukani loksahti. Rouva, joka piti korua kädessään, ei edes esittänyt kysymystä, hän vain näytti pronssista solkea. Saattaa tosin myös olla, että hän ei vain ehtinyt esittää sitä, kun olin jo itse äänessä: "Minulla on samanlainen!"

Ja tosiaan. Koru oli täsmälleen samanlainen vanha pronssisolki, jonka olin kauan sitten saanut äidinäidiltäni, ja jollaista en ollut ikinä missään muualla nähnyt. Korusta oli mennyt neula poikki, mutta korjasin sen harjoitustyönä. Valitettavasti en ollut tullut kysyneeksi häneltä koruun liittyviä muistoja silloin kun se vielä olisi ollut mahdollista.

Oman koruni taustasta kerrottuani rouva hymyili ja sanoi: "Niin, minä tunsin Mummusi. Me asuimme saman tien varrella."

Ihan kuin olisin saanut terveisiä Mummulta.
Ihan kuin olisin silloin kauan sitten saanut korun juuri tuota hetkeä varten.

Ja siinä kaikessa hämmennyksessä unohdin tietysti kysyä, mikä oli rouvan oma tarina pronssisoljelleen. Historia totisesti toistaa itseään.

En ole varmasti ainoa, jonka johonkin koruun liittyy liikuttava muisto. Olisi hienoa kuulla koruihin liittyviä sattumuksia, muistoja ja tarinoita teiltä muiltakin - ja kuka tietää - vaikka törmätä vastaavanlaiseen yhteensattumaan.


Nostalgisissa tunnelmissa

Saija

Hopeat hoitoon

Linjakas, kauniisti kaiverrettu hopealusikka vuodelta 1913 palvelee nykyään sokerilusikkana. 100-vuotias viettää juhlavuotta työn merkeissä. Se saa rauhassa säilyttää ansaitun patinansa.

Hopea on ihana materiaali. Se kiillottuu kauniisti, siinä on lämmin sävy, se on helposti muokattava ja jopa antiseptinen metalli.

Koruissa käytetään nykyään 925-hopeaa, jota kutsutaan joskus myös sterling-hopeaksi. Se tarkoittaa, että korussa on 925 tuhannesosaa hopeaa ja loput 75 kuparia. Kupari parantaa hopean kestävyyttä, sillä puhdas hopea olisi kovin pehmeää eikä kestäisi käytössä.

Hopean ominaisuuksiin kuuluu, että se ajan myötä saa pintaansa pientä naarmua ja tummentumaa. Käyttäjän ihon pH-arvo ja myös ympäristön ilmanlaatu vaikuttavat tummumisnopeuteen, käyttö taas naarmuuntumiseen.

Hopean kiillottaminen kotikonstein on ikuisuuskysymys. Kun kultaseppä kiillottaa korun, hän käyttää hiomakoneen moottorin pyörivään karaan kiinnitettyä puuvillalaikkaa ja hiomavahaa, mutta kotona täytyy tyytyä vähemmän ammattimaisiin välineisiin.

Helppo ja nopea tapa vaikkapa pöytähopeiden tummentumien poistamiseen on laittaa astiaan alumiinifoliota, kuumaa vettä ja näppituntumalla tujaus ruokasoodaa ja suolaa. Hopeat upotetaan folion päälle veden alle, ja tummentumat häviävät silmissä. Kirkastuneet hopeat huuhdellaan hyvin ja pyyhitään lopullisesti kirkkaiksi pehmeällä kankaalla, kuten puhtaalla flanellirievulla.

HUOM! Monissa koruissa on tarkoituskin olla tummempia eli oksidoituja kohtia. Tämä menetelmä ei sovi niille, sillä suola-soodavesikikka ei tee eroa toivotun ja ei-toivotun tummentuman välillä, vaan vie kaiken mennessään.

Turvallisin on pehmeä hopeankiillotusliina, joita voi ostaa kultasepänliikkeistä. Niillä hankaamalla ei synny vahinkoa, mutta korun hohto tulee taas esille. Kiillotusliinan tehoa voi lisätä kostuttamalla sitä hiukan, mutta kaikkein pinttyneimpiin tummentumiin liina ei silti silloinkaan pysty.

Seuraavaksi järeämpi apu on hopeankiillotustahna. Valikoimista kannattaa valita mahdollisimman hienojakoinen, eli samalla mahdollisimman vähän kuluttava aine, hankaava kiillotus kun joka tapauksessa aina myös hiukan kuluttaa esinettä. Hammastahna jääköön vain hampaiden pesuun, sillä hopea on paljon hammaskiillettä pehmeämpää ainetta.

Sellaiseenkin kikkaan kuin tupakantuhkalla kiillottamiseen olen törmännyt, mutta ainakin näin tupakoimattoman vinkkelistä katsoen se kuulostaa aika ikävältä. Toimivuuttakaan en näin ollen voi kommentoida. En suosittele myöskään villasukalla hankaamista, kolajuomissa tai HP-kastikkeessa liottamista, autovahalla hinkkaamista enkä turhien murheiden välttämiseksi ylipäätään mitään muutakaan eksoottista kokeilua.

Hopeoitujen esineiden kohdalla on syytä tarkoin harkita miten tarpeellista puunaaminen ylipäätään on, sillä hopeoinnin voi aikojen saatossa vahingossa jynssätä puhki. Myös monogrammikaiverrukset pyöristyvät ahkerassa ja voimallisessa kiillotuksessa, mikä ei ole toivottavaa.

Koruissa puolestaan saattaa olla hankaukselle, kuumuudelle tai hapoille herkkiä kiviä ja helmiä, jotka vaativat erityisen hellää käsittelyä. Sellaisten korujen kanssa on paras piipahtaa kultasepänliikkeeseen, josta löytyy tieto ja taito korun huoltoon.

Ai niin, näin pääsiäisen korvalla pitää muistuttaa mieliin vielä yksi juttu: kananmunaa ja munaruokia ei syödä hopeisilla aterimilla. Yhdistelmä ei nimittäin miellyttäisi sen paremmin pöytähopeita kuin aterioitsijoitakaan - siitä pitävät kananmunan rikkiyhdisteet huolen. Yh hyh.
 

Hauskaa pääsiäistä kaikille!

Toivottaa
Saija

Louhen tyttäret

Eemil Halonen: Louhi

Ilman kuvan patsasta ei olisi Kalevala Korua, eikä patsasta puolestaan ilman Kalevala Korua. Ensin syntyi ajatus muistomerkistä suomalaisen naisen kunniaksi, sitten idea kerätä muistomerkkiä varten rahaa valmistamalla ja myymällä koruja. Loppu onkin historiaa.

Patsaan aiheeksi valittiin Louhi. Ajatus tuntuu ensikuulemalta vähän erikoiselta. Louhi harvahammas, Pohjan Akka, ilkeä noita… Näinhän hänet Kalevalassa usein mainitaan. Akseli Gallen-Kallelan ikonisessa maalauksessa "Sammon puolustus" kotkaksi itsensä muuttanut Louhi on mulkosilmäinen, löysänahkainen ja ikivanha. Uudemmassakin Kalevala-kuvastossa Louhi edustaa pahaa, kuten Stiina Saariston teoksessa "The Last Man Standing", jossa Louhi on uhmakas, groteski lapsi-aikuisolento kostonkiilto silmissään.

Mutta Eemil Halosen Louhi-patsas, joka 1940 valmistui Kalevala Korulle, kuvaa aivan toista Louhea. Pronssiin on valettu nuori, terve ja vakava nainen, jonka suora ryhti ja kädellä lepäävä haarikka tuovat mieleen vain omanarvontuntoisen, itsenäisen naisen.

Louhea onkin kuvattu monin ihailtavin ominaisuuksin Kalevalassa. Hän oli matriarkka, jonka hallitsemaa rikasta ja hyvinvoivaa valtakuntaa, Pohjolaa, muualla kadehdittiin. Pohjolan lisäksi hän huolehti kauniista tyttäristään, joilta ei kosijoita puuttunut. Louhi puolusti omiaan sekä neuvottelemalla sopimuksia että tarpeen tullen voimakeinoin. Lisäksi hän osasi luontaislääkintää, mikä oli tarpeellinen, mutta pelkoa herättävä taito. Kun tarkasti kansalliseeposta lukee, niin taitaa siellä Pohjolassa isäntäkin olla, mutta hänestä ei juuri tarinoida - ei hyvää, ei pahaa, mikä puhukoon puolestaan.

Ei nykyaikanakaan kovin tavatonta ole, että kyvykkyys tuo mukanaan kateutta ja pahoja puheita. Tämän inhimillisen piirteen piikkiin voinee laittaa suurimman osan Louhen syyksi kansanrunoudessa sälytetyistä vitsauksista ja ilkeäksi mainitusta luonteesta.

Mutta mikä lie syynä, että vahva nainen usein nähdään pelottavana? Miehen menestys on yhä helpompi hyväksyä, naisella siihen liitetään herkästi epäilyksiä kylmästä tai jollakin muulla tavalla viallisesta mielenlaadusta. Jo pelkästään sana "vahva" naiseen littettynä herättää mielikuvan henkisestä tyräjyrästä. Samaisella vahva-laatusanalla ei toisaalta koskaan kuvata miestä, ellei kyseessä sitten ole voimailulajin harrastaja. Vahvuus on miehen henkisten - kuin myös fyysisten - ominaisuuksien ihanteellinen oletusarvo, naiselle taas erityismaininnan paikka.

Sanat ovat vain sanoja, mutta joskus niiden takana piilee merkityksiä, joita ei sanontojen tavanomaisuuden vuoksi tule edes ajatelleeksi.

Oli miten oli, olen Eemil Haloselle kiitollinen siitä, että hän kuvasi muistomerkkiin Louhen juuri sellaiseksi kuin kuvasi.  Ja Louhi, moniulotteinen ja -tulkintainen nainen, kantaemomme, sopii loistavasti yhäkin suomalaisen naisen muistomerkin aiheeksi ja esikuvaksi. Meistä on moneksi!

Terveisin

Saija

Kanttia!

Suomen kouluista ensimmäisten talvilomaviikko on ohi, seuraavilla alkamassa. Oman talvilomani vietin perheeni kanssa itselleni hiukan epätyypillisessä puuhassa, suksien päällä.

Kuulun siihen osaan suomalaisista, jotka ovat oppineet koulussa inhoamaan liikuntaa kaikissa muodoissaan. Hyvällä tahdollakaan minua ei voinut kutsua lahjakkaaksi, ei edes keskitason liikkujaksi. Suksi ei luistanut kuin ylämäessä ja silloinkin vain taaksepäin. Pesäpalloa pelatessa syvennyin maiseman ihailuun (tai mahdollisesti takakentällä jutusteluun) niin intensiivisesti, että onnistuin saamaan pallosta osuman korvaani. Suunnistuksessa paras suoritus oli, kun löysin takaisin koululle ennen seuraavan oppitunnin alkua. Rastit? Unohtakaa ne. Sivuseikkoja. Kainalokepin koripallopelistä en tarvinne kertoakaan.

En varsinaisesti alun alkaen inhonnut liikuntaa. Ainaiset epäonnistumiset vain veivät siitä ennen pitkää ilon.

Tapahtuipa sitten monia vuosia myöhemmin, että minulle tarjoutui tilaisuus nauttia kauniista talvimaisemista ja mukavasta seurasta - laskettelurinteessä. Koska periaatteessa en edelleenkään vastustanut urheilua, olin siinä vain täysin avuton, otin tilanteen vastaan haasteena. Kävin mielessäni läpi kaikki vaihtoehdot alkaen itseni nolaamisesta päätyen äkkikuolemaan rinteessä, mutta mutisten itsekseni mantraa "kerran täällä vain ollaan" vaapuin kuitenkin lopulta sinne sun tänne sutivine suksineni mattohissiin. 

Ensimmäisen rinteeni korkeus lieni noin kolme metriä, kaltevuus jossakin kahden asteen tietämillä ja kohderyhmänä imeväisikäiset pulkkailijat. Jäin henkiin.

Etukäteiskuvitelmistani pahin taisi olla juuri itsensä nolaamisen pelko. Ja voi pojat, että olenkin ollut mäessä nolo! Olen aurannut tieni alas kun en ole uskaltanut laskea, olen tömähtänyt otsalleni rinteeseen, lasketellut naurettavissa asennoissa, eksynyt, kaatunut suksilla hississä ja monoilla kahviossa, tehnyt kumparemäen hitausennätyksen vaahtosammutinta pienempien viilettäessä ohi vasemmalta ja oikealta... Mutta arvatkaa mitä? Ei voisi vähempää haitata! Mäessä on kivaa, maisemat ovat huikeat, laskutaidoissakin tapahtuu hiljalleen kehitystä. Hyvää minusta ei tule ikinä, mutta tyytyväiseksi ja iloiseksi talviurheiluharrastajaksi päätymisessä on tässä tapauksessa jo ylpeydenaihe. Vaikeimmat mäet kun tapaavat sijaita omien korvien välissä.

Liikkumisen riemua kaikille muillekin, omalla tyylillä

toivottaa

Saija

PS. Tämänkertaisen rinneviikkomme katkaisi piipahdus paikalliseen uimahalliin. Arkena keskellä päivää hallissa oli väljää, mutta terapia-allashuoneessa kävi vilske ja polske: oli sotaveteraanien vesijumppapäivä. Eräs heistä, pikkuruinen sirkeä ja ryhdikäs rouva, kirjastosta haetut tuoreet lukemiset kainalossaan, oli kassajonossa kertonut meille olevansa 91-vuotias. 

Niinpä niin, 91 ja vesijumppareissulla, kuinkas muuten. Hänen tai muiden veteraanijumppareiden liikkumista eivät kömmähdysten pelko eivätkä suorituspaineet näyttäneet hidastavan.

Olen löytänyt esikuvani.

Kiitoskukkia

Kuva: Hertta Lehtovirta

 

Kuuntelin eräänä aamupäivänä radiosta ohjelmaa, jonka nimen, keskustelijat ja varsinaisen pääaiheen valitettavan onnistuneesti ehdin jo unohtaa, mutta tulevaisuutta kuitenkin käsiteltiin. Siinä haastateltava ennusti miten työ tulee muuttumaan tietoteknisten innovaatioiden kehittymisen myötä. Katoa kokevien alojen listan kärkipäähän hän asetti palvelualat. Ja jotenkin kuulijalle syntyi tunne jostakin, jonka jo joutaakin mennä.

Tässä kohdassa havahduin toden teolla. Korvakuulon ja mutun perusteella kun juuri palvelu on se, jota ihmiset yhä enemmän kaipaavat, ja josta hyvin onnistuneena muistetaan kertoa niin kahvipöydissä kuin sosiaalisen mediankin kautta - toivottavasti tietenkin kiittää myös suoraan sen tarjoajaa.

Hyvä palvelu ei aina tarkoita suuria tekoja. Oikeastaan se mitataankin juuri pienissä, ylimääräisissä asioissa. Perusoletuksenahan on, että varsinainen asia hoituu. Oletus on, että bussinkuljettaja kuljettaa kulkuneuvoa reitillään siirtäen matkustajia paikasta toiseen. Se on palvelua. Hyvää palvelua on se, että hän jaksaa ystävällisesti tervehtiä bussiin nousevia matkustajia. Sydämeenkäyvää ja ikimuistoista palvelua on taas se, kun hän poimii kyytiin pienen ekaluokkalaisen, selvästikin ensimmäisiä kertoja yksin liikkuvan, joka ei jännitykseltään ja alkavalta hätäännykseltään ole löytää matkakorttia repun taskuista. Kuljettaja ei hermostu odotteluun, vaan huolehtii rehevän tamperelaisittain pienen asiakkaan etupenkkiin istumaan, ettei tämä kaatuisi kun lähdetään liikkeelle. "Lärää siinä rauhassa reppuas, ei oo mitää hätää." Matka jatkui aikataulussa, ja korttikin löytyi aikanaan.

Tässä julkisesti voisin kiittää omasta puolestani vaikkapa VR:n lipunmyyjää, joka oma-aloitteisesti etsi junasta vastakkain olevat pistokepaikat neljälle nuorelle neidille "kun niillä on kuitenkin niitä laitteitaan ladattavana ja vastakkain on mukavampi olla" sekä kyseli samalla harrastukset ja kertoi pari sanaa kummitytöstäänkin. Kaikki tämä yhden nopean ja tehokkaan lipputiskivierailun aikana.

Samoin kiitokset Helsingin asematunnelin R-kioskin myyjille, jotka viimeisenä (tietenkin...) joulukorttienlähetyspäivänä halusivat toisiin kioskeihin soitellen etsiä lähimmän paikan josta saisin postimerkkini, kun omasta kioskista ne olivat jo loppuneet.

Kiitos kuuluu myös kirjakaupan myyjälle, joka olemattomien tietojen pohjalta löysi oikean kirjan jouluruuhkan keskellä; vaatemyyjälle, joka sai hymyn huulille huokaisemalla autuaan inhimillisen taivastelunsa liikkeen unettavasta taustamuzakista; lähikaupan kassalle, joka avasi valmiiksi maitopurkin ja säilyketölkin heikkosormiselle vanhukselle... Pienet, ystävälliset teot kyllä huomataan - huomataan, muistetaan ja kerrotaan eteenpäin.

Palveluammatti on vaativa ammatti. Ihmiset ja kohtaamiset ovat aina erilaisia, tilanteet välillä hankaliakin. Vaikka itsellä olisi syystä tai toisesta huono päivä, sitä ei voi tuoda asiakaspalvelutilanteeseen. Omat olot on pystyttävä jättämään vapaa-ajalle - siinäkin ikävässä tapauksessa, että asiakas ei niin tekisi.

Toisaalta palveluammatissa jos missä on myös mahdollista siirtää hyvää mieltä eteenpäin.

Ystäväni aloitti hiljattain uuden työn myyjänä kultasepänliikkeessä. Tiedustelin varovasti hänen viihtymistään, onhan myyntityössä haasteensa, eivätkä työajatkaan aina ole perheelliselle kaikkein sopivimmat. Mutta hänpä vastasi näin: "Minä viihdyn. Kun ihmiset ovat ostamassa koruja, he ovat ostamassa niitä ilahduttaakseen itseään tai jotakuta läheistään. Tämä on iloista, positiivista työtä!"

Mitä kauneimmat kiitoskukkaset myös hänelle, yhtä mukavia kohtaamisia jatkossakin tiskin molemmin puolin!

toivottaa

Saija

Hellyyttä helmille

Oma Vanamoni on jo vuosien takaa

Parin viikon takaisella messukäynnillä oli helppo todeta helmien ajankohtaisuus. Eräs korumme on tosin ollut sitä jo pidemmän aikaa, sillä klassisen kaunis suosikki Vanamo äänestettiin viime syksynä kauneimmaksi Kalevala Koruksi.

Laajan Vanamo-sarjan kaikissa osissa on käytetty helmiä. Ne puolestaan vaativat hiukan erityiskohtelua, herkkiä kun ovat paitsi ulkonäöltään, myös luonteeltaan. Pienellä huolellisuudella ja hellyydellä helmet kuitenkin säilyvät pitkään kauniina.

Muutkin kuin helmikorut, mutta etenkin juuri ne, kannattaa riisua aina yöksi sekä saunaan, suihkuun, uimahalliin ja urheilemaan mennessä. Helmet eivät ole äärimmäisyyksien ystäviä. Niiden hohto voi himmetä sekä ylenpalttisesta kuivuudesta että - hassua sinänsä vedestä tulevalle - myös liiallisesta kosteudesta. Helmien luonnostaan sisältämä kosteus säilyy parhaiten, kun niitä käytetään puhdasta ihoa vasten. Helmiään arvostava auringonpalvoja kylläkin jättää ne kotiin rannalle lähtiesään.

Helmi koostuu simpukan kehittämästä sideaineena toimivasta konkiinista ja siihen kiteytyneestä kalsiumkarbonaatista. Mikroskoopilla katsottuna helmen pinta on liuskainen kuin pärekatto. Saippua, hiuslakka ja muut kosmeettiset aineet kuivattavat sideainetta, kalkkisälpä taas on arka kuumuudelle ja hapoille. Helmen pinta on melko pehmeä, joten helmisormuksen kanssa ei kannata tehdä puutarhatöitä - mutta toisaalta: eipä mikään muukaan sormus ole naarmuttavissa, likaavissa ja kuluttavissa töissä omimmillaan.

Helmiä voi silloin tällöin pestä haalealla, hyvin miedolla saippuavedellä ja kuivata sen jälkeen pehmeällä kankaalla. Pitkien helminauhojen sitomisessa käytetyn helmisilkin pitää antaa pesun jälkeen kuivua hyvin, koska märkänä se venyy helposti. Jonkin verran helmisilkki venyy joka tapaukessa kaulassa. Vanamonkin helminauhat solmitaan siksi hyvin tiukoiksi, ja vasta käytössä ne notkistuvat sopiviksi.

Mutta miten montaa eri sävyä, kokoa ja muotoa käsitteen "roosa helmi" alle mahtuukaan? Sen tietää vain hän, ken on omin silmin todennut luonnon monimuotoisuuden saattaessaan kaltaistaan etsiviä korvakoruja pareiksi...


Tuima tammikuu alkaa viimein olla ohi. Siispä toivotan kaikille helmeilevää helmikuun alkua, valkoisia hankia, aurinkoisia päiviä!

Saija

Elämäsi tärkein päivä

 

Terveiset häämessuilta Wanhasta Satamasta. Kalevala Koru oli luonnollisesti mukana messuilla omalla osastollaan, mistä sain hyvän syyn vierailla muillakin osastoilla tutkailemassa vuoden 2013 häämuotia. Ja olihan sitä: kaunista, tyylikästä, herkkää, suloista ja herkullista.

Talvimorsiamelle: Huurteiten orkideojen lomasta pilkottaa sieltä täältä helmi.

Meillä useimmilla on harvemmin tilaisuus juhlia näyttävästi, mutta häissä on lupa toteuttaa unelmia. Jos messujen tarjontaa on uskominen, niin tämän vuoden unelmat ovat laadultaan helmeileviä ja hopeanhohtoisia. Morsiuskimppujen suosikkikukka oli orkidea - eikä turhaan.

Yksinkertainen, lähes hartaan kaunis morsiuskimppu. Ohuiden, taivutettujen hopealankojen kärkiin on kiinnitetty yksitellen helmiä ja pieniä orkideoja.

Mitä huolellisesti myös takaa viimeistellyn kimpun kahvasta löytyykään?



Puvuissa kerrattiin menneitä vuosikymmeniä laidasta laitaan, mutta moniin kuului joka tapauksessa koristeellinen vyö.



Kun jokainen detalji on kohdallaan.

Hopeaa, helmiä ja vaaleanpunaista. Kakku kokoaa häiden megatrendit yhteen ja samaan makeaan pakkaukseen.

Myös Kalevala Korun osastolla luotettiin pinkin voimaan. Iloisista kuplavitriineistä löytyi koruehdotuksia niin kaason kuin morsiamenkin suureen juhlaan, morsiamelle luonnollisesti muun muassa hopeaa ja helmiä. 

Suuri osa hääjuhlan tärkeistä elementeistä on käytössä vain yhtenä elämän päivänä: puku, kimppu, kampaus... Aidot korut - koruista tärkeimpänä vihkisormus - pysyvät.

Hääjuhlassa on paljon suunniteltavaa ja päätettävää. Yksityiskohtia voi hioa loputtomiin. Häämessuilla on ihan omanlaisellaan tavalla positiivinen tunnelma, kun yhteisen tulevaisuuden alussa olevat parit tutustuvat juhlapaikkojen, ohjelmajärjestäjien ja valokuvaajien tarjontaan. "Elämäsi tärkein päivä" -muistutukset aiheuttavat silti todennäköisesti jossakin kohtaa juhlajärjestelyjä unettomia ja tuskanhikisiä öitä. Vaikka jokainen toivoo häistään täydellistä päivää, elämän tärkein päivä olkoon kuitenkin se, jota juuri tänään elämme. Meille jokaiselle.

Onnea vuodelle 2013!

Toivoo Saija