Kuulun siihen osaan suomalaisista, jotka ovat oppineet koulussa inhoamaan liikuntaa kaikissa muodoissaan. Hyvällä tahdollakaan minua ei voinut kutsua lahjakkaaksi, ei edes keskitason liikkujaksi. Suksi ei luistanut kuin ylämäessä ja silloinkin vain taaksepäin. Pesäpalloa pelatessa syvennyin maiseman ihailuun (tai mahdollisesti takakentällä jutusteluun) niin intensiivisesti, että onnistuin saamaan pallosta osuman korvaani. Suunnistuksessa paras suoritus oli, kun löysin takaisin koululle ennen seuraavan oppitunnin alkua. Rastit? Unohtakaa ne. Sivuseikkoja. Kainalokepin koripallopelistä en tarvinne kertoakaan.
En varsinaisesti alun alkaen inhonnut liikuntaa. Ainaiset epäonnistumiset vain veivät siitä ennen pitkää ilon.
Tapahtuipa sitten monia vuosia myöhemmin, että minulle tarjoutui tilaisuus nauttia kauniista talvimaisemista ja mukavasta seurasta - laskettelurinteessä. Koska periaatteessa en edelleenkään vastustanut urheilua, olin siinä vain täysin avuton, otin tilanteen vastaan haasteena. Kävin mielessäni läpi kaikki vaihtoehdot alkaen itseni nolaamisesta päätyen äkkikuolemaan rinteessä, mutta mutisten itsekseni mantraa "kerran täällä vain ollaan" vaapuin kuitenkin lopulta sinne sun tänne sutivine suksineni mattohissiin.
Ensimmäisen rinteeni korkeus lieni noin kolme metriä, kaltevuus jossakin kahden asteen tietämillä ja kohderyhmänä imeväisikäiset pulkkailijat. Jäin henkiin.
Etukäteiskuvitelmistani pahin taisi olla juuri itsensä nolaamisen pelko. Ja voi pojat, että olenkin ollut mäessä nolo! Olen aurannut tieni alas kun en ole uskaltanut laskea, olen tömähtänyt otsalleni rinteeseen, lasketellut naurettavissa asennoissa, eksynyt, kaatunut suksilla hississä ja monoilla kahviossa, tehnyt kumparemäen hitausennätyksen vaahtosammutinta pienempien viilettäessä ohi vasemmalta ja oikealta... Mutta arvatkaa mitä? Ei voisi vähempää haitata! Mäessä on kivaa, maisemat ovat huikeat, laskutaidoissakin tapahtuu hiljalleen kehitystä. Hyvää minusta ei tule ikinä, mutta tyytyväiseksi ja iloiseksi talviurheiluharrastajaksi päätymisessä on tässä tapauksessa jo ylpeydenaihe. Vaikeimmat mäet kun tapaavat sijaita omien korvien välissä.
Liikkumisen riemua kaikille muillekin, omalla tyylillä
toivottaa
Saija
PS. Tämänkertaisen rinneviikkomme katkaisi piipahdus paikalliseen uimahalliin. Arkena keskellä päivää hallissa oli väljää, mutta terapia-allashuoneessa kävi vilske ja polske: oli sotaveteraanien vesijumppapäivä. Eräs heistä, pikkuruinen sirkeä ja ryhdikäs rouva, kirjastosta haetut tuoreet lukemiset kainalossaan, oli kassajonossa kertonut meille olevansa 91-vuotias.
Niinpä niin, 91 ja vesijumppareissulla, kuinkas muuten. Hänen tai muiden veteraanijumppareiden liikkumista eivät kömmähdysten pelko eivätkä suorituspaineet näyttäneet hidastavan.
Olen löytänyt esikuvani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti