Kaiken varalta

 Jos maailma olisi täydellinen paikka, en kirjoittaisi tätä. Mutta koska kokemuksesta tiedän, että vara ei venettä kaada, hyvä on olla kaukaa viisas, parempi katsoa kuin katua ja niin edelleen, on tulossa muistutus korujen dokumentoinnin tärkeydestä.

Poliisin tietoon tulee vuosittain noin 6500 asuntomurtoa. Ja mitä kodeista murtojen yhteydessä eniten sitten viedään? Tietenkin sellaista tavaraa, joka on näppärä ottaa mukaan, menee pieneen tilaan ja on helppo muuttaa rahaksi - kuten korut.

Aikoinaan omalle kohdalleni osui niin valikoiva varas, että hänelle kelpasivat tosiaankin vain ja ainoastaan korut, ei esimerkiksi upouusi kannettava tietokone tai digikamera, ja koruistakin vain keltakultaiset. Pitäisi kai olla kiitollinen, että jotakin jäi myös jäljelle, mutta mieluiten olisin pitänyt kaikki muistorikkaat koruni.

Meiltä Kalevala Korunkin myymälästä tullaan säännöllisin väliajoin etsimään koruille nimiä, kuvia ja arvoja vakuutusyhtiötä varten, joten valitettavasti en ole ainoa koruvarkauden uhriksi joutunut. Yhtään menetettyä aarrettani ei koskaan löytynyt - olivat kaiketi päätyneet sulatukseen - mutta vakuutusyhtiön kanssa asioimista olisi suuresti helpottanut korujen listaaminen etukäteen. Onneksi sentään oli se kotivakuutus.

Vastaisen varalle kaikille muillekin:

Korut kannattaa valokuvata ja luetteloida. Urakka on iso jos koruja on paljon, mutta kannattaa. Loistava tapa on heti uuden korun hankkiessaan kuvata se saman tien ja lisätä listaan. Luetteloon on hyvä merkitä myös korujen leimat ja mahdolliset kaiverrukset sekä muut tunnistamista helpottavat tiedot, jotta ikävimmän tapahtuessa olisi edes vähän paremmat mahdollisuudet saada varastettu omaisuus takaisin oikealle omistajalle.

Itse laitan kuvaan myös mitan, niin korun koko selviää siinä sivussa kuin itsestään. Muutkin tiedot voi halutessaan kirjoittaa korun viereen lapulle sekä laittaa ostokuitin kuvaan mukaan, jos sellainen sattuu olemaan.

Useamman tuhannen arvoiset korut pitää ilmoittaa erikseen vakuutusyhtiöön. Oma yhtiö kertoo tarkemmin missä raja kulkee.

Ja koruluettelo on tietenkin syytä säilyttää paikassa, josta se ei häviä luvattomien vieraiden matkaan. Läppärin muisti ei siis yksinään ole paras mahdollinen säilytyspaikka.

Käytettyjen korujen kaupassa perään vastuullisuutta myös ostajalta. Tunnettu, tuttu myyjä, henkilötietojen todistaminen ja korun alkuperätiedot antavat turvaa kaupankäyntiin. Varastetun tavaran ostajasta ei koskaan tule sen omistajaa, vaan omistusoikeus säilyy aina alkuperäisellä omistajalla. Jos ostajan olisi syytä epäillä tuotetta varastetuksi, syyllistyy hän kaupan tehdessään itsekin rikokseen.

Rikkumatonta kotirauhaa ja turvallista oloa, kaikesta huolimatta. Enemmän kuin karvasta kataluutta mahtuu maailmaan kuitenkin reiluutta ja rehellisyyttä.

Syyspakkasterveisin

Saija

Rajalinin Rotunda

Ammattina alkemisti, kävi taas mielessä, kun käsillä oli työ nimeltä Rotunda. 

Rotunda on muotoilija Börje Rajalinin suunnittelema hopea- ja savukvartsisarja syksyn uutuusmallistosta. Börje Rajalin on suunnitellun Kalevala Korulle kunnioitettavasti vuodesta 1956, jolloin hän tuli yritykseen taiteelliseksi johtajaksi ja pääsuunnittelijaksi.

Rajalinin työhön kuului sekä uusien mallien suunnittelua muinaiskorujen pohjalta, kuten hänen aivan ensimmäinen työnsä talossa, Metsäpirtin korut, että kokonaan modernien korujen suunnittelua. Vastapainoksi muotoilultaan runsaalle perinnekorumallistolle hän suunnitteli äärimmäisen pelkistettyjä hopeakoruja, joissa käytettiin usein myös suomalaisia kiviä. Osa koruista on niin identifioitu suunnittelijaansa, että ne ovat lopulta saaneet hänen nimensäkin, kuten Rajalinin sormus ja Rajalinin risti.

Rajalin sai tunnustusta korumuotoilutyölleen mm. voittamalla Milanon Triennaalista kultamitalin vuonna 1960 työllään Hopeahimmeli. Upea korukivirannekoru Tokio puolestaan kiersi vuosia maailmalla näyttelyissä ennen päätymistään Taideteollisuusmuseon kokoelmiin.

Muotoilun moniosaajaksi Rajalinin tekee suvereeni mittakaavojen ja materiaalien hallinta. Jokaiselle Helsinkiläiselle 34 vuoden aikana tutuiksi tulleet metrovaunut ovat Rajalinin ja Antti Nurmesniemen yhdessä suunnittelemia; presidentin salonkivaunu hänen sisustamansa. Jopa laivanrakennusteollisuus on tullut tutuksi sisustussuunnittelutöiden kautta. Börje Rajalin on suunnitellut  myös esimerkiksi keittiöastioita, ruokailuvälineitä ja kirkkohopeita, ja opettanut  Taideteollisessa oppilaitoksessa. Lisäksi työ näyttelyarkkitehtina on vienyt häntä maailman lähes joka kolkalle.

Terävänäköisyys ja kyky lukea aikaa ilmiöineen lienevät mahdollistaneet Rajalinin harvinaisen monipuolisen uran. Ne, ja karttunut elämänkokemus tekevät hänestä erittäin mielenkiintoisen ja miellyttävän persoonan, sain todeta kun tapasimme keväällä. Voi olla, että jokainen ihminen on laulun arvoinen, mutta hän ansaitsisi kirjan.

Ai niin, miksi Rotunda saa kultasepän tuntemaan itsensä alkemistiksi?

Koska osat ovat valmistusvaiheessa niin kovin maskuliinisia, särmikkäitä, koneenosamaisia ja melkeinpä vähän rumiakin. Ja miten sitten valmis koru onkin hienostunut, ylellinen, tyylikäs. Ei koru valmiinakaan ole varsinaisesti tyttömäinen. Sen sijaan se on äärimmäisen naisellinen. Siinä on vissi ero.

Muumien kesä

Ivana Helsinki esitteli Desingnmuseossa eilen  Paola Suhosen kesälle 2015 suunnitteleman malliston, jota on inspiroinut Tove Janssonin elämä, hänen monipuolinen taiteensa ja siitä tietenkin erityisesti muumiit.

Kuva Ivana Helsingin videolta

Paola Suhonen näytti vaatteilla sen, minkä Tove Jansson jo aikoinaan kynällään: muumit eivät kuulu vain lapsille, ne kuuluvat myös aikuisille. Ja toisaalta: aikuisena oleminen ei tarkoita vakavuutta ja tylsyyttä sen enempää kuin lapsuus tarkoittaa yksinkertaisuutta ja helppoutta.

Lasten leikkipuvut nostalgisesti mieleen saattavat pikkumekot ja tunikat sekä hypernaiselliset pitsit toivat museon käytävälle Muumilaakson väen Pikku Myineen, Mymmeleineen ja Nuuskamuikkusineen. Mörkö pysyi kiltisti museon ulkopuolella, kenties vain salaa yleisön selkien takaa ikkunasta kurkistaen nähdäkseen vilauksen valkokankaan kesäisestä saaristosta.

Juuri saaristo oli Janssonin rakkainta sielunmaisemaa, eikä sitä oikeampaa ympäristöä Moomin by Ivana -malliston esittelyvideolle voi kuvitellakaan. Ei ihme, että filmi liikutti Tove Janssonin veljentyttären, Sophia Larssonin kyyneliin asti.

Suhosen vaatteita tekee mieli. Ei tarvitse olla muumifani käyttääkseen niitä, sillä muumit osaavat olla tarvittaessa myös hienotunteisia. Vaatteiden pitsiä voi katsoa kuin mitä tahansa pitsiä - tai sitten vähän tarkemmin. Pitsi on kuin piilokuva. Jos jipon hoksaa, sitä ei voi olla enää näkemättä. Se on pieni hyväntuulinen jekku painokuosikankaisista hiukan vakavamielisempinä erottuvissa malleissa.

Muumit ovat inspiroineet myös korusuunnittelijoita. Muistatteko vielä Kalevala Korun muumit? Vuonna 2005 lanseerattiin Kirsi Doukasin hopeinen muumikorumallisto, johon toivat väriä sininen, vihreä, oranssi ja punainen akaattikivi.

Jansson saa selvästi suunnittelijat leikkimielelle, sillä koruihinkin oli piilotettuna pieni yllätys. Jos korua katsoo valoa vasten ensin etu-, sitten takapuolelta, selviää mikä se on. Kirstin muumikorut eivät valitettavasti ole enää tuotannossa, mutta jolla sellainen aarre kotonaan on, pystyy toteamaan, että muumi ei ole mikään yksiulotteinen hahmo...

Käännekohdilla

Olen varttunut kyläkaupassa, jonka isovanhempani perustivat sotien jälkeen, jälleenrakennuskaudella. Kylä oli väärällään lapsia, lisää taloja rakennettiin ja pienetkin tilat elättivät pesueen.

Vanhempani jatkoivat kaupan pitämistä aikana, kun ei enää ollut koulua, mutta oli posti ja pankki ja kesällä vilskettä, kun kaupunkilaiset – mikä nimike kattoi kaikki kesäasukkaat – tulivat mökeilleen tai pystyttivät rannoille uusia.

Minusta ei tullut kolmannen polven kauppiasta. Muutin kaupunkiin, kuten moni muukin ikäluokastani. Pelkkä maanviljelys ei enää elätä montaakaan naapurustossa, eikä kylällä ole kauppaa, pankkia tai postia.  Rannoille tullaan sentään yhä viettämään kesää uusien sukupolvien voimin.

Ehkä taustastani johtuen olen ollut vähän jäärä. Olen kyllä huomannut, että lähikauppaani on tullut Matkahuollon toimipiste, jossa tulevan postin nurkka on lattiasta kattoon täynnä erikokoisia pahvilaatikoita. Olen huomannut, että tyttäret istuvat päät yhdessä nenä kiinni näytössä selailemassa nettimuotia. Sinnikkäästi olen silti ostanut vaatteeni, astiani, huonekaluni ja ruokani perinteisestä kaupasta, jonne astutaan jotakin vailla ovesta sisään ja tavaran kanssa siitä ulos.

On tuntunut kivalta saada henkilökohtaista palvelua ja auttaa kivijalkakauppoja säilymään.

Paitsi että ihan aina henkilökohtainen palvelu ei ole ollut hyvää, valikoima on ollut suppea, omaa kokoa ei tarjolla tai kaupoissa juokseminen on muuten uuvuttanut. 

En ole enää aivan yhtä jäärä. Jos kodinkoneet joutuu kuitenkin etsimään netistä, niin miksei niitä saman tien tilaakin sieltä? Jos pienikokoinen tytär löytää mieleisensä ja sopivan rippimekon nettikaupasta, niin sieltähän se on vaivattomin hankkia. Ajat muuttuvat. Ehkäpä jopa aikuinen ja kevyttä muutosvastarintaa poteva voi muuttua niiden mukana, kun uuden plussapuoli alkaa painaa tarpeeksi.

En silti usko kivijalkakauppojenkaan katoavan. Aina me asiakkaat haluamme myös hypistellä, sovittaa, saada asiantuntevia neuvoja. Ehkäpä pikkuliikkeet alkavat kilpailla omilla, kapeilla erikoisosaamisalueillaan? Ehkä ne alkavat tarjota murrosvaiheen jälkeen jotain, mitä netistä ei saa, olipa se sitten valikoimaa tai palvelua. Ehkä kivijalka ja nettikauppa löytävät yhteisen tavan toimia molempien hyväksi.

Sitä toivon eniten, sillä myöskään kaikki, mitä netissä kiiltää, ei ole kultaa. On helppo klikata ostoskoriin vaate, joka maksaa jossakin kaukana tehtynä ja kotiin toimitetuna pari euroa. Silloin valitettavasti vain voi olla melkoisen varma siitä, että eettisellä puolella ei kaikki ole kunnossa. Tuttuus ja luotettavuus ovat valttia sekä kivijalassa että verkossa.

Oman juhlamekkoni muuten ostin kirpputorilta, ja olen siihen vallan tyytyväinen. Se on taattua suomalaista työtä noin 40 vuoden takaa. Eettisyydestä ei epäilystäkään.

Vapaapäivän tuttu

Kun loputkin koulut tällä viikolla alkavat ja omatkin lomat on vietetty, on pakosti todettava, että syksyhän se sieltä taas saa. Mennyt viikonloppu oli  siis eräällä tapaa kesän viimeinen, näyttipä mittari alkavalla viikolla sitten mitä tahansa lukemia.

Tähän "kesän viimeiseen" viikonloppuuni sisältyi eräs aivan poikkeuksellinen tapaus: päivä yksin mökillä. Ja millainen päivä! Ei ollut liian kuuma, ei kylmä, ei satanut, tuuli liikkui puiden latvoissa juuri sopivasti. Kukaan ei tarvinnut mitään. Pesukone, nurmikko ja villakoirat odottivat ihan muualla, minulla oli vapaapäivä.

Kun ketään ei ole näkemässä, voi syödä koko päivän pelkkää karkkia, jos siltä tuntuu. Jos ei tunnu, voi nakertaa välillä hapankorppua. Murustelu ei haittaa: muurahaiset vain kiittävät.

Asu on vapaa mutta vallaton. Ruma, mukava mekko pääsee käyttöön ja toimii - myös nurinpäin. Sänky saa jäädä petaamatta, koska sitä saattaa tarvita päiväunikäyttöön ihan koska tahansa. Vaikka toisaalta: riippumattokin olisi kerrankin varmasti vapaana...

Jotta en ihan kokonaan olisi erkaantunut sivistyneen maailman tavoista, päätin omistaa täydelliseltä tekemättömyydeltä yli jääneen vapaa-aikani lukemiselle. Lauantaina tuli kuluneeksi sata vuotta Tove Janssonin syntymästä, joten luettavaksi valikoitui Muumi-kirjojen (saarimökin minikirjaston lähes pakollista valikoimaa) ohella itseoikeutetusti Tuula Karjalaisen kirjoittama Janssonin elämäkerta Tove Jansson - tee työtä ja rakasta.

Kaiken muun mielenkiintoisen ohella kirjasta löytyi jotain kovin tuttua.

Eräässä kirjan kuvassa oli nimittäin Janssonin pitkäaikainen ystävä, Eva Konikoff. Hän muutti vuonna 1941 Suomesta sotaa pakoon Amerikkaan, ja jäi sinne pysyvästi. Kuvassa jylhäpiirteinen Konikoff nojaa polviinsa. Toisessa ranteessa on kello, toisessa aivan ilmiselvästi Kalevala Korun tuttu Merjalaisranne! Kyllä kyllä, onhan tietenkin varsin luontevaa, että suomalaisnaisella on Kalevala Koru kädessään, mutta silti tuntui hienolta huomata se nimenomaan Amerikkaan jääneellä emigrantilla, joka oli maailmankansalainen muutenkin.

On mahdoton sanoa, onko koru lahja Suomesta, onko Konikoff ostanut sen itse täältä ennen lähtöään vai onko se ehkä hankittu New Yorkiin 1940-luvun lopussa perustetusta Kalevala Korun myymälästä (Finnish Art Shop Inc.). Selvää kuitenkin lienee, että koru on merkinnyt kantajalleen muutakin kuin koristetta - kuten korut niin usein merkitsevät.

Koru yhdistää, yli aikojen ja mantereiden.

Seesteistä viikkoa itse kullekin, mieluusti Janssonin tuotannon parissa, toivottaa

Saija

Se on ikivanha, se on uus...

Iskelmän sanat alkoivat rallatella päässäni, kun olin mukana seuraamassa Kalevala Korun kulttuurisäätiön apurahanjakotilaisuutta 2014. Säätiö vietti yksin tein 20-vuotisjuhlaansa, johon osallistuivat muiden muassa perustajajäsenet Raili Malmberg ja Marja Usvasalo. Kiitos teille, sekä meidän työntekijöiden että suomalaisen kulttuurin puolesta! Näin saadaan hyvä kiertämään kaikkien yhteiseksi iloksi, juuri kuten perustamisvuonna 1994 toivottiin.

Tällä kertaa apurahoissa painotettiin kulttuurin osa-alueista runoutta. Ja runoushan taipuu moneksi: itse luettavaksi, yhdessä tehtäväksi, yleisölle esitettäväksi, lapsille ja aikuisille, kuten palkittujen luettelostakin voi havaita.

Yksi apurahansaajista keskittyi varsin vahvasti tuohon viimeksi mainittuun kohderyhmään.

Kansallisarkiston uumenissa on runonkerääjien aikoinaan talteen keräämä runouden laji, jota  Elias Lönnrot ei kelpuuttanut Kalevalaan. Olen kuullut kerrottavan, että kyseisen tyypin runoja pudotettiin paljon pois jo keruuaikanakin. Syynä oli runonkerääjien häveliäisyys, sillä runot luotasivat varsin ujostelematta elämän lihallisempaa puolta.

En tiedä millaista sitten onkaan mahtanut olla kokonaan sensuurin kadotukseen joutunut lausuntaperinne, mutta erinomaisen railakasta oli meno näissä arkistolöydöissä, jota trio Enqvist, Hahtola, Lampinen yleisölle tarjoili esityksessään Tupa ryskyi, parret paukkui.

Tuvan ryskyminen aiheutti punastelua, hihitystä ja täyttä röhötystä, mutta myös oivalluksen siitä, miten vähän perinne loppujen lopuksi on muuttunut. Runonlausujien runot ovat olleet oman aikansa teatteria, tv-viihdettä, festarihuveja ja kansanvalistusta. Suomen kansan rivot perinnerunot eläytyen esitettynä ovat genrenä aivan yksi yhteen nykyisen stand-up -komiikan kanssa, vaikka kaikki koomikot eivät tietenkään keskity pelkkään navanalusosastoon. Moni aihepiiriä silti ainakin sivuaa.

 Kalevalalla on meille monille hiukan raskassoutuinen kaiku, mutta ihmekös tuo, kun sitä on väkipakolla tankattu koulussa kirjasta lukien. Mutta ei kansanrunoutta voi kokea lukemalla sen paremmin kuin konserttia nuoteista lukien, se pitää nähdä esitettynä.

Totutusta perinnerunoudesta poikkeavasta aihepiiristä voi todeta, että ainahan pikkutuhmuudet ihmistä naurattavat - ja ovat näköjään  naurattaneet ennenkin. Esiäidit ja -isät ovat olleet ihan samasta puusta veistettyjä kuin nykypolvetkin.

Reipasta & raikasta keskikesän juhlaa suomalaisille suviyössä!

Toivoo 
Saija

PS. Jos Kalevalasta pudotettu kansanrunoutemme yhtään kiinnostaa, niin pian siihen on mahdollisuus tutustua omin korvin: 25.6.2014, Café Cavalier, Malminrinne 2-4, Helsinki.  Suosittelen!

Voiko niitä olla liikaa?

Ja yksiselitteinen vastaus kuuluu: Ei voi!

Koruja nyt vain ei voi olla liikaa – eikä kukkiakaan. Muuttoa tehdessäni kerettiläisiä ajatuksia pyrki jo mieleen, kun järjestelin, lajittelin, pakkasin ja inventoin koruomaisuuttani, mutta nyt alkaa jo helpottaa. Tämä tässä kuvassa unkarinsyreenin kanssa poseeraava on ihan kaikkein uusin hankintani.

Kyseinen solki huhuili, suorastaan huusi päästä kirpputorin vitriinistä rakastavaan kotiin. Oli oikeastaan velvollisuuteni tarjota sille sellainen. Eikä sen tarvitse luonani ainakaan olla koskaan enää yksin...

Tämän korun hankinta oli enemmän kuin pelkkä ulkonäkoasia. Tunnen vahvaa lukkarinrakkautta oman työmaan vanhoihin tuotteisiiin, ja tämä  on juuri yksi sellainen. Solki on aivan Kalevala Korun alkuajoilta mukana ollut, nimeltään Hattelmalan solki, tuotenumero 19. (Kalevala Korun sivujen vanhojen korujen kuvasto oli taas kerran loistava apu tunnistukseen.)

Koru on säilynyt hienosti. Siinä on aikojen saatossa kertynyt kaunis vihreä patina, syvä pronssin väri ja sileä pinta. Jopa neula, joka on vanhojen solkien heikoin kohta, on täysin toimiva. Ei hullumpaa ainakin 70 vuotta palvelleelta korulta! Takapuolella näkyy hiekkavalutekniikan jälkeensä jättämä rosoinen pinta, KK-leima ja korun valmistaneen sepän oma leima.

Solki on ehkä vähän kömpelö, mutta vilpittömän vetoavalla tavalla sellainen.

Korun esikuva on Hattelmalasta löytyneestä rautakautisesta kätköstä, josta Wikipedia osasi kertoa mm. tämän hauskan yksityiskohdan:

Syyskuun lopulla v. 1925 ilmoitti «Häme»-lehden toimittaja, maisteri Apala Kansallismuseoon, että neiti Sylvi Laaksonen oli kukkamultaa hakiessaan pähkinäpensaiden alta Hattelmalan harjun lounaisrinteeltä tavannut erään maakiven juurelta, 30 (cm?) syvältä, kuokkansa kärkeen löydön, joka sisälsi useita kymmeniä erilaisia pakanuuden aikaisia pronssista tehtyjä naisten koruesineitä.

Ilman neiti Sylvi Laaksosen puutarhaa ei minullakaan olisi nyt Hattelmalan solkeani. Elämä on ihmeellistä – ja harva asia yhtä tärkeää kuin puutarhanhoito. Itse en ole tehnyt maata kääntäessäni posliininsirpaleita kummempia löytöjä, mutta kukapa tietää, ehkä jo seuraavaa monttua kaivaessa lapio kalahtaa muinaislöytöön?

Tjaah, tässäpä tuli oivallinen syy piipahtaa puutarhaliikkeessä. Kuka sitä nyt ilman syytä kuoppia kaivelisi.

Kukoistavaa kesää kaikille muillekin!

Toivoo

Saija