Tällä kertaa apurahoissa painotettiin kulttuurin osa-alueista runoutta. Ja runoushan taipuu moneksi: itse luettavaksi, yhdessä tehtäväksi, yleisölle esitettäväksi, lapsille ja aikuisille, kuten palkittujen luettelostakin voi havaita.
Yksi apurahansaajista keskittyi varsin vahvasti tuohon viimeksi mainittuun kohderyhmään.
Kansallisarkiston uumenissa on runonkerääjien aikoinaan talteen keräämä runouden laji, jota Elias Lönnrot ei kelpuuttanut Kalevalaan. Olen kuullut kerrottavan, että kyseisen tyypin runoja pudotettiin paljon pois jo keruuaikanakin. Syynä oli runonkerääjien häveliäisyys, sillä runot luotasivat varsin ujostelematta elämän lihallisempaa puolta.
En tiedä millaista sitten onkaan mahtanut olla kokonaan sensuurin kadotukseen joutunut lausuntaperinne, mutta erinomaisen railakasta oli meno näissä arkistolöydöissä, jota trio Enqvist, Hahtola, Lampinen yleisölle tarjoili esityksessään Tupa ryskyi, parret paukkui.
Tuvan ryskyminen aiheutti punastelua, hihitystä ja täyttä röhötystä, mutta myös oivalluksen siitä, miten vähän perinne loppujen lopuksi on muuttunut. Runonlausujien runot ovat olleet oman aikansa teatteria, tv-viihdettä, festarihuveja ja kansanvalistusta. Suomen kansan rivot perinnerunot eläytyen esitettynä ovat genrenä aivan yksi yhteen nykyisen stand-up -komiikan kanssa, vaikka kaikki koomikot eivät tietenkään keskity pelkkään navanalusosastoon. Moni aihepiiriä silti ainakin sivuaa.
Kalevalalla on meille monille hiukan raskassoutuinen kaiku, mutta ihmekös tuo, kun sitä on väkipakolla tankattu koulussa kirjasta lukien. Mutta ei kansanrunoutta voi kokea lukemalla sen paremmin kuin konserttia nuoteista lukien, se pitää nähdä esitettynä.
Totutusta perinnerunoudesta poikkeavasta aihepiiristä voi todeta, että ainahan pikkutuhmuudet ihmistä naurattavat - ja ovat näköjään naurattaneet ennenkin. Esiäidit ja -isät ovat olleet ihan samasta puusta veistettyjä kuin nykypolvetkin.
 |
| Reipasta & raikasta keskikesän juhlaa suomalaisille suviyössä! |
Toivoo
Saija
Saija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti