Järjestys se olla pitää

Pikaisella googlettamisella selvisi, että ainakin muutaman vuoden takaisella vauhdilla jokaiselle suomalaiselle kertyy elämänsä aikana keskimäärin 13 muuttoa. Aihe kiinnostaa sattumalta juuri nyt, kun alan itse pikkuhiljaa saavuttaa mainittua haamurajaa. Henkilökohtaisen omaisuuden laatikoihin lappaminen on jo tuttua puuhaa, muttei edelleenkään yhtään se nautittavampaa kuin ennenkään, vaikka muuttaminen muuten on mukavaa.

Elämänsä enimmäkseen yhdessä paikassa asunut ystäväni kysyi minulta, että kun olen muuttanut jo noin monta kertaa, niin missä kotini oikein on? Lieneekö minulle osunut tippan vahvaa paimentolaisverta jostakin vuosisatojen takaa, mutta minulle koti on siellä missä itse olen. En muuta kotiin, vaan teen kodin. Ihmiset ovat erilaisia. Yksi on juurilleen uskollinen, toinen ottaa muutoksen vastaan uteliaisuudella. 

Mietin paimentolaisuutta jo ennen ystäväni kysymystäkin, sillä ihan ensimmäinen asia, jonka yhtään miettimättä, kuin luonnostaan muutossa pakkasin, olivat nimenomaan korut. Paimentolaisilla ja muilla perinteisissä elämänmuodoissaan liikkuvaisilla ihmissillähän arvokkain omaisuus kulki mukana päälle puettuna, koruina. Tarpeen vaatiessa korujen jalometallia pystyi käyttämään maksuvälineenä, ja toisaalta taas omaisuus oli aina lähellä, vaikka lähtö uuteen paikkaan olisi tullut miten yllättäin. Ja kyllä kaulakääty kaulassa oli varkailtakin paremmassa turvassa kuin vaikka rahalipas teltassa olisi ollut.

Suomalaisille tutuin esimerkki ovat tietenkin romanit raskaine kultakoruineen. Suuret ja näyttävät kultakorut ovat tärkeä ja tyypillinen osa heidän pukeutumistaan. Ne kulkevat nykyäänkin perintönä äidiltä tyttärelle, isältä pojalle, vaikka kiertolaiselämä on jo historiaa ja maksuvälineet ihan toiset.

Omia korujani pakkaamisen yhteydessä inventoidessani totesin niiden olevan luokattoman huonosti organisoidut. Lasihelminauhat ja hopeaketjut roikkuivat sulassa sovussa  - ja solmussa - siellä sun täällä ja korurasian lokerot olivat tupaten täynnä sekalaista tavaraa alkaen lapsuudenaikaisista muistorikkaista muovikoruista päätyeen pariaan etsiviin korvakoruihin. Asiaintila ei ollut sen paremmin hyväksi koruille kuin kunniaksi ammatille, ja vaati pikaisiin toimenpiteisiin ryhtymistä.

Työpaikkagallupin kautta päädyin toteuttamaan ratkaisun, joka ei ole maailman elegantein, mutta ehdottomasti toimivin kuulemani tapa pitää korut kurissa ja kunnossa. 

Hallitun korusäilytyksen salaisuus on salpapussi, arkikielessä ihan tuttavallisesti Minigrip. Pikkuisia kokoja saa askartelukaupasta, vähän isompia tavallisista marketeista. Niihin kun laittaa korun per pussi ja lajittelee pussukat sisällön mukaan, niin johan alkaa löytyä sekamelskasta järjestystä. Pussit sitä paitsi estävät koruja naarmuttamasta toisiaan sekä vähentävät hopean tummumista. Korvakorutkin pysyvät pareina.

Kyllä nyt kelpaa. Suosittelen! 

Hyvää alkanutta vuotta kaikille korujen ystäville!

Saija

Hyvä kiertämään

Jäljellä on enää yksi työpäivä ennen joulua. Sen päivän työkseni osui valmistaa hyväntekeväisyyskorumme, Suojassa-sarjan riipusta. Se on Kalevala Korun panos uuden lastensairaalan rakentamiseen.

Etenkin näin joulun alla ajatus viipyilee enemmänkin auttamisessa ja näissä pienimmissä, jotka vielä monta vuotta tarvitsevat hoivaa ja suojaa läheisiltään, mutta myös meiltä muilta silloin kun yhteiskunta ei pysty reagoimaan tarpeeksi nopeasti. Kansalaiskeräyksillä on Suomessa pitkä historia, ja usein keräykset ovat kohdistuneet juuri lapsiin, esimerkiksi koulutukseen aikoina, jolloin julkista koululaitosta ei vielä ollut.

Lapset ovat kauaskantoinen auttamiskohde. Se hyvä, mikä tehdään nyt, kantaa hedelmää vielä vuosikymmenten päässä. Siksi lasten ja nuorten auttaminen on niin monen sydäntä lähellä. Ja kukapa, joka on joskus lapselleen apua saanut, ei haluaisi sitä samaa hyvää myös toisille?

Itsekin ajattelen kiitollisuudella niitä kertoja, kun olen Lastenklinikalla omieni kanssa käynyt. Vierailujen sarja alkoi vanhemman tyttöni vauva-aikana. Äkkiä hän ei vain kasvanut enää. Pontevasta vauvasta tuli hintelä ja suurisilmäinen itkeskelijä, jolle ei ruokakaan maistunut. Neuvolan käyrät näyttivät murheellisen laskusuuntaisilta, ja niiden pudottua kriittisen rajan alle saimme lähetteen tutkimuksiin.

Loppujen lopuksi ei koskaan selvinnyt ihan tarkasti, mikä tytön kuihdutti ja hidasti kasvun niin kitsaaksi, mutta huolesta harmaalle äidille oli suureksi tueksi, että häntä seurattiin, tutkittiin ja pidettiin huolta, ettei mikään vakavampi sairaus päässyt piileskelemään oireiden takana.

Monivuotisen ja -polvisen hoitosuhteen aikana olimme myös säännöllisesti lasten avo-osasto 10:n asiakkaina. Siellä jos missä mahdollisuuksien mukaan kodikkaaksi somistetut tilat ja elämänmyönteinen ilmapiiri olivat tervetullut kontrasti välillä hyvinkin sairaiden pikkupotilaiden tilanteeseen. Siellä käyminen myös muistutti aina terveesti mieleen, miten suuri onni ja etuoikeus on ihan tavallinen arkinen elämä.

Ja sitten on ollut näitä yllätyskäyntejä tämän toisen tapauksen kanssa, kun on pitänyt milloin kuvata päätä tai kättä, milloin tikata jalkaa. Pikkumurheita onneksi kaikki, mutta yhtä suurella huolella ne on hoidettu jokainen.

Kahden terveen lapsen äitinä minulla on paljon mistä olla kiitollinen. Sitä samaa onnea toivon kaikille muillekin äideille ja isille.

Onnellista joulua!

T: Saija

Piparitalon takaa

Olen sitä mallia joulunviettäjiä, joiden mielestä joulu ei tule itsekseen, se tulee tekemällä. Niin olen aina sanonut.

Joku hankkii lahjat viimeisenä päivänä ennen joulupukin tuloa ja löytää juuri ja juuri ajoissa vihreähkön kuusen, josta nyt ainakin puun laji selviää. Jos neulasia on valmiiksi vähänlaisesti, niin sehän on kuusen myöhempinä vaiheina vain eduksi, kun neulasia on näin ollen vähemmän myös väärissä paikoissa väärään aikaan, kuten jalkapohjissa ja lattianraoissa juhannuksena. Joulukortit voi hoitaa sähköisesti, jos sattuu muistamaan. Tälle ihmislajille eineslaatikko käy jouluruuasta siinä kuin mikä tahansa muukin juuresmuusi, eikä kynttilänvalossa ole niin nökönnuukaa vilistääkö nurkissa villakoiria yksi vai kennelin verran.

Joulu on jokaiselle omanlaisensa. Tekijätyypille voi vuosien mittaan käydä niinkin, että pienistä viattomista perinteistä kasvaa ahmatteja, jotka hotkaisevat koko juhlan. Joulusuorittajalla on vaarana kadota tykkänään perinnejoulun vaatimuksiin. Periaatteessa on kivaa tehdä laatikot itse. Ne ovat helppoja, hyviä, halpoja ja vielä lähiruokaakin. Kaikki eivät pidä perinteisistä jouluruuista, joten jotain muutakin on hyvä varata pöytään. Kalat ovat juhlapöydän herkkua ja itse tehden saa kalapöytäänkin sitä mistä eniten pitää. Ostetut piparit eivät ole mistään kotoisin ja pakastetaikina on rienausta, joten äkkiäkös sen taikinan pyöräyttää ja lasten kanssa leipaisee. Lahjat on mukava valita ajatuksen kanssa ajoissa, jottei joudu kaikkein pahimpaan ruuhkaan tuupittavaksi - no, aina joutuu kuitenkin, mutta pyrkimys on, ettei joutuisi.

Puhdas koti on juhlaa jo itsessään, eli joulusiivous, kodin koristeet ja pöytäliinojen silitys kuuluvat joulupuuhiin, supersuorittajilla vielä jouluverhojen ja -mattojenkin laitto. Joulu-alkuisten tekemisten lista voi venähtää hämmästyttäviin mittoihin melkein huomaamatta.

Pidän aivan vilpittömästi joulun tekemisestä, mutta tämän joulunaluksen olen ollut  erinäisten virusten yhdessä ja erikseen suorittamien hyökkäysten kohteena ahkerammin kuin olisi kohtuullista. Vaativin suorittamani joulupuuha on ollut kalenterin luukkujen avaaminen. Samalla se tosin on myös ollut ainoa panokseni jouluvalmisteluille. Ei ole kehumista.

Ehkä joulu 2013 onkin uudenlaisen joulunviettoperinteen alku. Kysyin perheeltäni yhtä tärkeää asiaa joulussa. Kaikkea totuttua ei tänä jouluna tule, mutta voimme yhdessä toteuttaa ainakin kullekin tärkeimmät asiat. Joulun toivelistalta löytyivät lanttu- ja perunalaatikko sekä kinkku tai kalkkuna, mutta kaikkein eniten ääniä sai piparkakkutalo.

Tavallaan piparkakkutalon - tai milloin minkäkin rakennelman - pystyttäminen on ehkä turhin mahdollinen joulupuuhani. Kyseessähän on oikeastaan vain koriste, joka pölyyntuu joulun yli ja pistetään ainakin meillä tavan mukaan uudenvuodenyönä palasiksi, jotka sitten levittävät runsaasti muruja pitkin poikin taloutta ja suupieliä. Kaiken lisäksi talonrakennus, alkaen aiheenvalinnasta, päätyen moninaisten rakennusaikaisten haasteiden kautta näkemyseroihin koristelussa, aiheuttaa säännönmukaisesti runsasta ja polveilevaa draamaa perheessä. 

Yhtä kaikki, piparkakkutalo valittiin meillä kuitenkin joulun tärkeimmäksi asiaksi. Mutta kun tarkemmin katsoo, niiin piparkakkutalon takana taitaakin lymyillä joulun henki. Tulipa joulu jollotellen tai työläimmän kautta itse tehden, tärkeintä siinä on useimmille sittenkin se ihan yksinkertainen yhdessäolo. Yleinen älämölö, palovammat ja sokeritahma liimaavat meidän joulumme osat yhteen. 

Ja tekijämallinen joulunviettäjä laskee hartiat alas korvista. Ehkä se sittenkin tulee tälläkin tavalla, matalalla suoritustasolla, se oikea joulu.

Onnellista joulunalusaikaa - vapaalla tyylillä!

Saija

Mies kosmoksessa

 

Lapponia Jewelrylle vuodesta 1963 koruja suunnitellut professori Björn Weckström sai tänä vuonna viisikymmenvuotisen muotoilu-uransa tunnustuksena alan merkittävimpiin kuuluvan huomionosoituksen Suomessa, Kaj Franck -palkinnon.

Lapponia nousi maailmanmaineeseen Wecktsrömin uraauurtavan, omintakeisen muotokielen kautta. Hänen veistokselliset korunsa olivat jotakin täysin uutta, jotain, mitä ei ollut korutaiteessa koskaan ennen nähty. Paitsi muodot, myös materiaalit tai niiden käsittelyt olivat uusia: muovia, lasia, erikoishiottuja jalokiviä; himmeää, rosoista kultaa ruhtinaallisen kokoisina koruina, hohtavaksi matattua hopeaa.

Vaikka Lapponia oli luonnollisesti Suomessakin tunnettu - ilmiselvään plagiointiin asti - valtaosa sen valmistamista koruista on mennyt kuitenkin vientiin. Weckströmin suunnittelemia koruja myivät luksustuotteisiin erikoistuneet liikkeet ympäri maailman, ja niitä ovat kantaneet superjulkkikset Yoko Onosta Grace Kellyyn.

Korut ovat kuitenkin vain osa Wecksrömin elämäntyöstä. Sain ilon vierailla kesällä Weckströmin ateljeekodissa Espoossa, kun haastattelin häntä juhlavuodeksi uudestaa tuotantoon otetusta Tulipronssi-sarjasta. Vasta silloin hänen monipuolisuutensa konkretisoitui täydessä mittakaavassaan.  Korutuotanto ja osa veistoksista olivat tuttuja jo entuudestaan, mutta niiden ja marmoriveistosten määrä häkellytti, samoin aikanaan nihkeän vastaanoton saaneiden akryylitöiden. Esillä on niin maalauksia, huonekaluja, veistosten varhaisverisoita, luonnoksia kuin lasiesineitä taiteesta käyttölasiin.

Helsinkiläisille tutuin yksittäinen Wecströmin työ lienee kaupunkikuvaan vuodesta 1991 kuulunut veistos Fazerin kukko Kluuvikadulla, joka nerokkaasti yhdistää hirven selkänikaman muodot ja kukon hahmon, eli makeistehtaan perustajan lempiharrastuksen metsästyksen sekä yrityksen alkuperäisen tunnuskuvion.

Weckström vaikuttaa elävän symbioosissa ympristönsä kanssa. Hän on jo 30 vuotta asunut talvikuukaudet Italiassa, Pietrasantan kaupungissa, joka on tunnettu harmaaraitaisesta marmoristaan ja kiviveistämöistään. Pietrasanta on tarjonnut Weckströmille mahdollisuuden tehdä marmoriveistoksia, Italian historia taruineen taas aiheet pronssiveistoksiin, jotka mytologioiden kautta ottavat kantaa yleisinhimillisiin, edelleen ajankohtaisiin aiheisiin. Niistä tällä hetkellä ehkä ravistelevin on Narcissus (1982). Antiikin Narcissus rakastui omaan kuvaansa niin, että kuihtui lammen rannalle kuvajaistaan ihaillen. Narcissus-patsas syntyi kommenttina epätoivoisille teoille, joilla yritettiin saada oma 15 minuuttia julkisuudessa. Yli 30 vuoden aikana halu paikkaan medioissa on saanut yhä monipuolisemmat, mutta myös traagisemmat keinot.

Siinä missä veistokset pohjaavat antiikkiin, on koruissa aina mukana luonto. Kesät Suomessa ja ennen kaikkea Saaristomerellä purjeveneessä ovat Wecströmin korutaiteen inspiraation lähteenä, kuten myös purjekankaisten maalausten synnyssä. Vesi kaikissa olomuodoissaan on taiteilijalle tärkeä elementti, joka tavalla tai toisella on läsnä useimmissa koruissa.

Monen materiaalin, mittakaavan, uniikin ja sarjatuotannon suvereenisti hallitseva taiteilija työskentelee edelleen aktiivisesti. Koruista rakkain on vasta valmistumassa, materiaalit kiehtovat mielikuvitusta houkutellen uuteen. Ainutlaatuinen ura ja sen mukanaan tuoma kokemus sekä intohimoinen suhtautuminen työhön ovat tehneet Björn Weckströmistä käsitteen ja kosmopoliitin. Jokainen Weckströmin tavannut kuvailee häntä - aiheestakin - sanalla karismaattinen. Määritelmien listaan haluaisin omasta puolestani lisätä myös humaanin. Ihminen on hänelle keskiössä kautta tuotannon käyttäjänä, kokijana ja aiheena, mutta sen lisäksi Weckströmin persoonasta välittyy ymmärrys ihmisyyttä kohtaan, heikkouksineen kaikkineen.

Kaarina Hazard - juuri sopiva

Kalevalaisten Naisten Liitto jakaa kerran vuodessa Larin Paraske -palkinnon.
 
Liitto kertoo palkinnon myöntämisperusteista, että "Larin Paraske -palkinto jaetaan vuosittain henkilölle, joka on osoittanut olevansa mestarillinen sanantaitaja. Hän voi olla esimerkiksi: taitava sanankäyttäjä, perinteen jatkaja, hyvä keskustelija, vuorovaikuttaja, verkostojen luoja tai politiikassa, taloudessa tai kansainvälisessä toiminnassa sanalla vaikuttaja."

Tänä vuonna palkinto ojennettiin Helsingin kirjamessuille Kaarina Hazardille. Hän jos kuka todellakin täyttää palkinnon kriteeristön etuperin ja takaperin.

Näyttelijä, kirjailija, mediatutkija, toimittaja: sanankäyttäjä. Mikään pelkän tyhjän puheen- tai tekstinsuoltaja Hazard ei ole, vaan terävä, itsenäinen ajattelija, jonka mielipiteistä kehkeytyy välillä paljonkin jatkokeskustelua. Tyypillistä Hazardille on, että hänen aiheilleen hyvin harvoin hymistellään, vaan kantaa otetaan yhtä kiihkeästi sekä puolesta että vastaan. Media on murroksessa, kuten moneen kertaan on kuultu, mutta Kaarina Hazardia ei siitä ainakaan ole syyttäminen. Vai voisitteko muka kuvitella hänen kirjoittavan kolumneja klikkauslaskuri silmissä vilistäen? En minäkään.

Vaatii selkärankaa ja erinomaista itsetuntoa asettaa mielipiteillään itsensä näin vahvasti arvostelulle alttiiksi nojaamatta mihinkään taustatukeen tai -vaikuttajaan. Kaarina Hazardilla on oma vahva näkemyksensä maailmasta - ei puolueen eikä yrityksen - ja sen takana hän myös seisoo. Sanan voimalla hän osaa nostaa esille yhteiskunanllisia epäkohtia tavalla, joka myös huomataan. Tasa-arvo ja feminismi ovat arvoja, jotka liittyvät vahvasti hänen persoonaansa ja tekemiseensä.

Onnittelut palkitulle sekä myös raadille erinomaisesta valinnasta!

Saija

Larin Paraske (1834-1904), syntyjään Paraskeva Nikitina Pohjois-Inkeristä, eli köyhän ja työntäyteisen elämän, mutta on kansanperinteemme säilyttämistyön legendaarisimpia hahmoja. 

Hän oli runonlausujien sukua ja oppinut jo pienestä painamaan mieleensä kuulemiaan runonsäkeitä. Karjalan laulumailla karelianismin aikoina kiertänyt runonkerääjä Ad. Neovius osui sattumalta Sakkolan pappilaan vuonna 1887 samaan aikaan Larin Parasken kanssa, ja huomasi tämän huikean muistiperinnön merkittävyyden.

Parasken ja Neoviuksen yhteistyönä jälkipolville tuli tallennetuksi noin 25 000 säettä kalevalamittaista runoutta, lähes 3000 sananlaskua ja arvoitusta, 25 itkuvirttä, kansanperinteen kuvauksia ja kansanlauluja. Larin Paraske vieraili myös Neoviuksen luona Porvoossa 1891-1894, missä muistiinkirjaamista jatkettin; päätyi niin Edelfeltin kuin Järnefeltinkin ikuistamaksi sekä esiintyi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vuosikokouksessa Helsingissä. 1899 Larin Paraskelle myönnettiin sadan markan vuotuinen eläke, joka ei kuitenkaan riittänyt nostamaan häntä taloudellisesta ahdingosta. Hän kuoli kotikylässään Vaskelassa viluisena ja köyhänä 3.1.1904

Lähes puoli vuosisataa myöhemmin Hakasalmen puistoon pystytettiin Larin Parskelle patsas. Se on yhä Helsingin ainoa historiallista naista esittävä näköispatsas.

Viilenevän vuodenajan tärppi

Helsingissä Designmuseon galleriatilassa avautui 11.10. pohjoismaista korutaidetta esittelevä näyttely From the Coolest Corner, joka jatkuu tammikuun 12. päivään asti. Näyttelyä varten pohjoismaisia ja virolaisia korutaiteilijoilta pyydettiin lähettämään työnäytteitä viisihenkiselle jurylle, joka niiden perusteella valitsi näyttelyn osallistujat. Viidestä eri maasta kotoisin oleva jury on onnistunut kokoamaan erittäin mielenkiintoisen ja monipuolisen kokonaisuuden nykykoruja 61 eri tekijältä.

Museon kellarissa sijaitseva galleriatila antaa valheellisen vaikutelman pienestä näyttelystä. Kellarigalleria on toki intiimimpi kuin rakennuksen muut museotilat, ja siksikin nimenomaan pienen mittakaavan esineille hyvä. Mutta näyttely itsessään ei ole pieni. 159 korua on valtava määrä nähtävää tietoineen, yksityiskohtineen ja kullekin tekijälle omintakeisine tyyleineen.

Monimuotoisella näyttelyllä on oikeastaan vain yksi yhteinen nimittäjä: koru. Korutaiteesta kun on kyse, ei korunomaisuus aina aukea helposti, eikä kultaseppäkatsojalle jokaisen työn kohdalla pienen pohtimisenkaan jälkeen ollenkaan. Korutaiteen rajapinnat esimerkiksi kuvanveistoon tai tekstiilitaiteeseen ovat häilyvät, mutta itse löydän korutaiteen ominaisen olemuksen siitä, että se osallistaa katsojansa vahvemmin kuin monet muut nykytaiteen lajit. Vaikka näyttelyesinettä ei voi pukea eikä sovittaa - ei käytännössä, eikä kaikkia töitä edes teoriassa - asettaa katsoja silti mielessään lähes jokaisen työn kohdalla automaattisesti itsensä tai jonkun muun ihmisen kantamaan korutaideteosta. Tavalla tai toisella koru on aina iholla. Korutaiteen kohdalla katsoja ei ole pelkkä katsoja, hän on jollakin tasolla aina myös toimija.

Monissa näyttelyn töissä on mukana luontoteema. Se voi tulla esiin orgaanisen muotikielen kautta tyylitellen tai abstraktisti; materiaaleissa  (paljon puuta, jopa hyönteisiä) tai koruilla voidaan tuoda ilmi  huolta luonnon tilasta. Erityisen vahvasti tässä genressä erottuu Hanna Hedmanin kaunis ja taidokas, mutta tarkemmin katsoen murheellisia ajatuksia nostattava While They Await Extinction - sarja.

Aivan toisenlaisia tunteita herätti Annette Dam ja hänen 84,5 KARAT -työnsä. Karaattipaino viitannee työn jalokivien yhteispainoon. Karkkkiväreissä loistavat kivet ovat työssä yhä myyntirasioissaan, joista on koottu helmien yhdistämänä kaulakääty. Niinpä niin, kaikkein ihanimpiahan kivet ovat rasioissaan, kun ne voi vielä kuvitella ihan minkälaiseksi koruksi tahansa. Olen aika varma, että tämä kutittelee monen muunkin kiviään rasioissa "sitä juuri oikeaa ideaa odottamassa" säilövän sepän nauruhermoja, toivottavasti myös muiden katsojien.

Kaikkein vahvimman vaikutuksen teki kuitenkin Tanskalaisen Josephine Wintherin valetuista kelloista koostuva Ding. Hän on tutkinut viime vuodet ääntä ja sen vaikutusta ihmisen kehoon ja mieleen. Ding-sarjan kelloista jokainen on muodoltaan hiukan erilainen kuin toinen, ja ne on valettu erilaisista metalliseoksista. Kaikki silkkisen sileäpintaiset kellot ovat epäsymmetrisiä ja yksin kappalein katsottuna sympaattisen primitivisiä. Työn koukku on, että jokaisella kellolla on oma äänensä. Niitä voi hiljaa paikallaan kaulakorujen rivistönä riippuvasta teoksesta museo-oloissa vain arvailla.  Hiljaisenakin teos on kaunis katsoa, mutta miltähän tuntuisikaan aaamuhämärissä varovasti heläytellä pikkuisia kelloja ja valita päivän koru soinnin perusteella? Mielikuvat ovat seesteisiä, lähes luostarimaisen hartaita.

Tämä pohjoismaita kiertävä näyttely kannattaa ihmeessä käydä katsomassa ja kokemassa itse. Se kertoo laajasti mitä Pohjoismaissa ja Virossa tapahtuu korutaiteessa juuri nyt, mutta näyttelyssä riittää nähtävää, vaikka ei olisikan kiinnostunut nimenomaan koruista. Monista töistä pidin, osa ei auennut millään tasolla, mutta hyvä niin: jännitteistä syntyy mielenkiintoinen kokonaisuus, jonka läpi ei yksikään katsoja kulje haukotellen!


Terveisin

Saija

PS. Samassa kerroksessa kuin From the Coolest Corner sijaitsee myös lasten puuhahuone. Tällä kertaa hyllyillä oli lasten askartelemia nukkekotikokoisia huoneita. Aikuiseenkin iski taas kaipuu leikata huopakangasta ja levittää Erikeeperiä jäätelötikulla! 

Cipollata

 

Tehtaalla on nyt pieni suvantovaihe. Syksyn uutuudet ovat matkalla myymälöihin ja joulutohinat toisaalta vielä pienen tovin päässä. On hyvä hetki rentoutua ennen omiakin jouluvalmisteluja ja paeta syysviimoja neljän seinän sisään. Hyvä hetki on myös elähdyttää sielua ja ruumista kynttilöiden, ystävien ja kuuman keiton seurassa. 

Syksyisin keitellään usein kaaliruokia, jotka sadon äskettäin valmistuttua ovatkin luontevaa, hitaasti kypsyvää syysruokaa. Oma ajankohtainen suosikkini valmistuu kuitenkin toisesta syyssadon tuoksahtavasta tuotteesta, sipulista. Luotto-ohjeeni vaatii valmistuakseen aikaa ja kyyneliä, mutta vaivaa vain kohtuudella. Tulossa on italialaiseen cipollataan pohjautuva resepti, kaikessa yksinkertaisuudessaan sanalla sanoen herkullinen. Tarvikkeet ovat

1 kg keltasipuleita
500 g säilyketomaatteja
50 g voita
4 rkl oliiviöljyä
tuoretta basilikaa
suolaa
vastarouhittua mustapippuria

Leikkaa sipulit ohuiksi viipaleiksi ja pane ne likoamaan yön yli runsaaseen kylmään veteen. Vesi tulee aamulla haisemaan todella karmaisevalle, joten astian on syytä olla mahdollisimman tiivis tai ulkosalla.

Seuraavana päivänä kaada vesi pois ja valuta renkaat hyvin. Kuumenna voi ja öljy kasarissa ja kuullota hyvin valutetut sipulirenkaat. Lisää silputtua basilikaa maun mukaan, itse laitan aika reilusti. Suolaa ja pippuroi, peitä kannella ja hauduta hiljaisella tulella ruskistamatta. 

Sipuleiden hautuessa painele tomaatit siivilän läpi (ehkä valmiiksi paseerattukin kävisi...). Lisää tomaattisose ja vettä sen verran, että keitosta tulee mieluisan paksua. Tarkista maku. Hauduta vähintään tunti, mieluummin pidempään.

Tarjolle olen laittanut pöytään keiton päälle ripoteltavaksi paahdettuja leipäkuutioita (mieluiten maalaisleivästä itse paahdettuja) ja palasta raastettua parmesaania.

Parmesaani on pakollista, mutta leipäkuutiot voi korvata esimerkiksi myös leivällä ja sopivilla  päällysteillä tai vaikka pienillä pasteijoilla.

Jos keiton jälkeen kotoiluntarve ei ole vielä tyydytetty, syksyistä teemaa voi jatkaa sienten parissa.  Kokoelma nuppimallisia vetimiä, purkinpohjat maalia, ja kas näin järjestyy sienisaalis ilman eksymisen vaaraa!

Iloa ja valoa syksyyn!

Toivottaa 

Saija