Mies kosmoksessa

 

Lapponia Jewelrylle vuodesta 1963 koruja suunnitellut professori Björn Weckström sai tänä vuonna viisikymmenvuotisen muotoilu-uransa tunnustuksena alan merkittävimpiin kuuluvan huomionosoituksen Suomessa, Kaj Franck -palkinnon.

Lapponia nousi maailmanmaineeseen Wecktsrömin uraauurtavan, omintakeisen muotokielen kautta. Hänen veistokselliset korunsa olivat jotakin täysin uutta, jotain, mitä ei ollut korutaiteessa koskaan ennen nähty. Paitsi muodot, myös materiaalit tai niiden käsittelyt olivat uusia: muovia, lasia, erikoishiottuja jalokiviä; himmeää, rosoista kultaa ruhtinaallisen kokoisina koruina, hohtavaksi matattua hopeaa.

Vaikka Lapponia oli luonnollisesti Suomessakin tunnettu - ilmiselvään plagiointiin asti - valtaosa sen valmistamista koruista on mennyt kuitenkin vientiin. Weckströmin suunnittelemia koruja myivät luksustuotteisiin erikoistuneet liikkeet ympäri maailman, ja niitä ovat kantaneet superjulkkikset Yoko Onosta Grace Kellyyn.

Korut ovat kuitenkin vain osa Wecksrömin elämäntyöstä. Sain ilon vierailla kesällä Weckströmin ateljeekodissa Espoossa, kun haastattelin häntä juhlavuodeksi uudestaa tuotantoon otetusta Tulipronssi-sarjasta. Vasta silloin hänen monipuolisuutensa konkretisoitui täydessä mittakaavassaan.  Korutuotanto ja osa veistoksista olivat tuttuja jo entuudestaan, mutta niiden ja marmoriveistosten määrä häkellytti, samoin aikanaan nihkeän vastaanoton saaneiden akryylitöiden. Esillä on niin maalauksia, huonekaluja, veistosten varhaisverisoita, luonnoksia kuin lasiesineitä taiteesta käyttölasiin.

Helsinkiläisille tutuin yksittäinen Wecströmin työ lienee kaupunkikuvaan vuodesta 1991 kuulunut veistos Fazerin kukko Kluuvikadulla, joka nerokkaasti yhdistää hirven selkänikaman muodot ja kukon hahmon, eli makeistehtaan perustajan lempiharrastuksen metsästyksen sekä yrityksen alkuperäisen tunnuskuvion.

Weckström vaikuttaa elävän symbioosissa ympristönsä kanssa. Hän on jo 30 vuotta asunut talvikuukaudet Italiassa, Pietrasantan kaupungissa, joka on tunnettu harmaaraitaisesta marmoristaan ja kiviveistämöistään. Pietrasanta on tarjonnut Weckströmille mahdollisuuden tehdä marmoriveistoksia, Italian historia taruineen taas aiheet pronssiveistoksiin, jotka mytologioiden kautta ottavat kantaa yleisinhimillisiin, edelleen ajankohtaisiin aiheisiin. Niistä tällä hetkellä ehkä ravistelevin on Narcissus (1982). Antiikin Narcissus rakastui omaan kuvaansa niin, että kuihtui lammen rannalle kuvajaistaan ihaillen. Narcissus-patsas syntyi kommenttina epätoivoisille teoille, joilla yritettiin saada oma 15 minuuttia julkisuudessa. Yli 30 vuoden aikana halu paikkaan medioissa on saanut yhä monipuolisemmat, mutta myös traagisemmat keinot.

Siinä missä veistokset pohjaavat antiikkiin, on koruissa aina mukana luonto. Kesät Suomessa ja ennen kaikkea Saaristomerellä purjeveneessä ovat Wecströmin korutaiteen inspiraation lähteenä, kuten myös purjekankaisten maalausten synnyssä. Vesi kaikissa olomuodoissaan on taiteilijalle tärkeä elementti, joka tavalla tai toisella on läsnä useimmissa koruissa.

Monen materiaalin, mittakaavan, uniikin ja sarjatuotannon suvereenisti hallitseva taiteilija työskentelee edelleen aktiivisesti. Koruista rakkain on vasta valmistumassa, materiaalit kiehtovat mielikuvitusta houkutellen uuteen. Ainutlaatuinen ura ja sen mukanaan tuoma kokemus sekä intohimoinen suhtautuminen työhön ovat tehneet Björn Weckströmistä käsitteen ja kosmopoliitin. Jokainen Weckströmin tavannut kuvailee häntä - aiheestakin - sanalla karismaattinen. Määritelmien listaan haluaisin omasta puolestani lisätä myös humaanin. Ihminen on hänelle keskiössä kautta tuotannon käyttäjänä, kokijana ja aiheena, mutta sen lisäksi Weckströmin persoonasta välittyy ymmärrys ihmisyyttä kohtaan, heikkouksineen kaikkineen.

Kaarina Hazard - juuri sopiva

Kalevalaisten Naisten Liitto jakaa kerran vuodessa Larin Paraske -palkinnon.
 
Liitto kertoo palkinnon myöntämisperusteista, että "Larin Paraske -palkinto jaetaan vuosittain henkilölle, joka on osoittanut olevansa mestarillinen sanantaitaja. Hän voi olla esimerkiksi: taitava sanankäyttäjä, perinteen jatkaja, hyvä keskustelija, vuorovaikuttaja, verkostojen luoja tai politiikassa, taloudessa tai kansainvälisessä toiminnassa sanalla vaikuttaja."

Tänä vuonna palkinto ojennettiin Helsingin kirjamessuille Kaarina Hazardille. Hän jos kuka todellakin täyttää palkinnon kriteeristön etuperin ja takaperin.

Näyttelijä, kirjailija, mediatutkija, toimittaja: sanankäyttäjä. Mikään pelkän tyhjän puheen- tai tekstinsuoltaja Hazard ei ole, vaan terävä, itsenäinen ajattelija, jonka mielipiteistä kehkeytyy välillä paljonkin jatkokeskustelua. Tyypillistä Hazardille on, että hänen aiheilleen hyvin harvoin hymistellään, vaan kantaa otetaan yhtä kiihkeästi sekä puolesta että vastaan. Media on murroksessa, kuten moneen kertaan on kuultu, mutta Kaarina Hazardia ei siitä ainakaan ole syyttäminen. Vai voisitteko muka kuvitella hänen kirjoittavan kolumneja klikkauslaskuri silmissä vilistäen? En minäkään.

Vaatii selkärankaa ja erinomaista itsetuntoa asettaa mielipiteillään itsensä näin vahvasti arvostelulle alttiiksi nojaamatta mihinkään taustatukeen tai -vaikuttajaan. Kaarina Hazardilla on oma vahva näkemyksensä maailmasta - ei puolueen eikä yrityksen - ja sen takana hän myös seisoo. Sanan voimalla hän osaa nostaa esille yhteiskunanllisia epäkohtia tavalla, joka myös huomataan. Tasa-arvo ja feminismi ovat arvoja, jotka liittyvät vahvasti hänen persoonaansa ja tekemiseensä.

Onnittelut palkitulle sekä myös raadille erinomaisesta valinnasta!

Saija

Larin Paraske (1834-1904), syntyjään Paraskeva Nikitina Pohjois-Inkeristä, eli köyhän ja työntäyteisen elämän, mutta on kansanperinteemme säilyttämistyön legendaarisimpia hahmoja. 

Hän oli runonlausujien sukua ja oppinut jo pienestä painamaan mieleensä kuulemiaan runonsäkeitä. Karjalan laulumailla karelianismin aikoina kiertänyt runonkerääjä Ad. Neovius osui sattumalta Sakkolan pappilaan vuonna 1887 samaan aikaan Larin Parasken kanssa, ja huomasi tämän huikean muistiperinnön merkittävyyden.

Parasken ja Neoviuksen yhteistyönä jälkipolville tuli tallennetuksi noin 25 000 säettä kalevalamittaista runoutta, lähes 3000 sananlaskua ja arvoitusta, 25 itkuvirttä, kansanperinteen kuvauksia ja kansanlauluja. Larin Paraske vieraili myös Neoviuksen luona Porvoossa 1891-1894, missä muistiinkirjaamista jatkettin; päätyi niin Edelfeltin kuin Järnefeltinkin ikuistamaksi sekä esiintyi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vuosikokouksessa Helsingissä. 1899 Larin Paraskelle myönnettiin sadan markan vuotuinen eläke, joka ei kuitenkaan riittänyt nostamaan häntä taloudellisesta ahdingosta. Hän kuoli kotikylässään Vaskelassa viluisena ja köyhänä 3.1.1904

Lähes puoli vuosisataa myöhemmin Hakasalmen puistoon pystytettiin Larin Parskelle patsas. Se on yhä Helsingin ainoa historiallista naista esittävä näköispatsas.

Viilenevän vuodenajan tärppi

Helsingissä Designmuseon galleriatilassa avautui 11.10. pohjoismaista korutaidetta esittelevä näyttely From the Coolest Corner, joka jatkuu tammikuun 12. päivään asti. Näyttelyä varten pohjoismaisia ja virolaisia korutaiteilijoilta pyydettiin lähettämään työnäytteitä viisihenkiselle jurylle, joka niiden perusteella valitsi näyttelyn osallistujat. Viidestä eri maasta kotoisin oleva jury on onnistunut kokoamaan erittäin mielenkiintoisen ja monipuolisen kokonaisuuden nykykoruja 61 eri tekijältä.

Museon kellarissa sijaitseva galleriatila antaa valheellisen vaikutelman pienestä näyttelystä. Kellarigalleria on toki intiimimpi kuin rakennuksen muut museotilat, ja siksikin nimenomaan pienen mittakaavan esineille hyvä. Mutta näyttely itsessään ei ole pieni. 159 korua on valtava määrä nähtävää tietoineen, yksityiskohtineen ja kullekin tekijälle omintakeisine tyyleineen.

Monimuotoisella näyttelyllä on oikeastaan vain yksi yhteinen nimittäjä: koru. Korutaiteesta kun on kyse, ei korunomaisuus aina aukea helposti, eikä kultaseppäkatsojalle jokaisen työn kohdalla pienen pohtimisenkaan jälkeen ollenkaan. Korutaiteen rajapinnat esimerkiksi kuvanveistoon tai tekstiilitaiteeseen ovat häilyvät, mutta itse löydän korutaiteen ominaisen olemuksen siitä, että se osallistaa katsojansa vahvemmin kuin monet muut nykytaiteen lajit. Vaikka näyttelyesinettä ei voi pukea eikä sovittaa - ei käytännössä, eikä kaikkia töitä edes teoriassa - asettaa katsoja silti mielessään lähes jokaisen työn kohdalla automaattisesti itsensä tai jonkun muun ihmisen kantamaan korutaideteosta. Tavalla tai toisella koru on aina iholla. Korutaiteen kohdalla katsoja ei ole pelkkä katsoja, hän on jollakin tasolla aina myös toimija.

Monissa näyttelyn töissä on mukana luontoteema. Se voi tulla esiin orgaanisen muotikielen kautta tyylitellen tai abstraktisti; materiaaleissa  (paljon puuta, jopa hyönteisiä) tai koruilla voidaan tuoda ilmi  huolta luonnon tilasta. Erityisen vahvasti tässä genressä erottuu Hanna Hedmanin kaunis ja taidokas, mutta tarkemmin katsoen murheellisia ajatuksia nostattava While They Await Extinction - sarja.

Aivan toisenlaisia tunteita herätti Annette Dam ja hänen 84,5 KARAT -työnsä. Karaattipaino viitannee työn jalokivien yhteispainoon. Karkkkiväreissä loistavat kivet ovat työssä yhä myyntirasioissaan, joista on koottu helmien yhdistämänä kaulakääty. Niinpä niin, kaikkein ihanimpiahan kivet ovat rasioissaan, kun ne voi vielä kuvitella ihan minkälaiseksi koruksi tahansa. Olen aika varma, että tämä kutittelee monen muunkin kiviään rasioissa "sitä juuri oikeaa ideaa odottamassa" säilövän sepän nauruhermoja, toivottavasti myös muiden katsojien.

Kaikkein vahvimman vaikutuksen teki kuitenkin Tanskalaisen Josephine Wintherin valetuista kelloista koostuva Ding. Hän on tutkinut viime vuodet ääntä ja sen vaikutusta ihmisen kehoon ja mieleen. Ding-sarjan kelloista jokainen on muodoltaan hiukan erilainen kuin toinen, ja ne on valettu erilaisista metalliseoksista. Kaikki silkkisen sileäpintaiset kellot ovat epäsymmetrisiä ja yksin kappalein katsottuna sympaattisen primitivisiä. Työn koukku on, että jokaisella kellolla on oma äänensä. Niitä voi hiljaa paikallaan kaulakorujen rivistönä riippuvasta teoksesta museo-oloissa vain arvailla.  Hiljaisenakin teos on kaunis katsoa, mutta miltähän tuntuisikaan aaamuhämärissä varovasti heläytellä pikkuisia kelloja ja valita päivän koru soinnin perusteella? Mielikuvat ovat seesteisiä, lähes luostarimaisen hartaita.

Tämä pohjoismaita kiertävä näyttely kannattaa ihmeessä käydä katsomassa ja kokemassa itse. Se kertoo laajasti mitä Pohjoismaissa ja Virossa tapahtuu korutaiteessa juuri nyt, mutta näyttelyssä riittää nähtävää, vaikka ei olisikan kiinnostunut nimenomaan koruista. Monista töistä pidin, osa ei auennut millään tasolla, mutta hyvä niin: jännitteistä syntyy mielenkiintoinen kokonaisuus, jonka läpi ei yksikään katsoja kulje haukotellen!


Terveisin

Saija

PS. Samassa kerroksessa kuin From the Coolest Corner sijaitsee myös lasten puuhahuone. Tällä kertaa hyllyillä oli lasten askartelemia nukkekotikokoisia huoneita. Aikuiseenkin iski taas kaipuu leikata huopakangasta ja levittää Erikeeperiä jäätelötikulla! 

Cipollata

 

Tehtaalla on nyt pieni suvantovaihe. Syksyn uutuudet ovat matkalla myymälöihin ja joulutohinat toisaalta vielä pienen tovin päässä. On hyvä hetki rentoutua ennen omiakin jouluvalmisteluja ja paeta syysviimoja neljän seinän sisään. Hyvä hetki on myös elähdyttää sielua ja ruumista kynttilöiden, ystävien ja kuuman keiton seurassa. 

Syksyisin keitellään usein kaaliruokia, jotka sadon äskettäin valmistuttua ovatkin luontevaa, hitaasti kypsyvää syysruokaa. Oma ajankohtainen suosikkini valmistuu kuitenkin toisesta syyssadon tuoksahtavasta tuotteesta, sipulista. Luotto-ohjeeni vaatii valmistuakseen aikaa ja kyyneliä, mutta vaivaa vain kohtuudella. Tulossa on italialaiseen cipollataan pohjautuva resepti, kaikessa yksinkertaisuudessaan sanalla sanoen herkullinen. Tarvikkeet ovat

1 kg keltasipuleita
500 g säilyketomaatteja
50 g voita
4 rkl oliiviöljyä
tuoretta basilikaa
suolaa
vastarouhittua mustapippuria

Leikkaa sipulit ohuiksi viipaleiksi ja pane ne likoamaan yön yli runsaaseen kylmään veteen. Vesi tulee aamulla haisemaan todella karmaisevalle, joten astian on syytä olla mahdollisimman tiivis tai ulkosalla.

Seuraavana päivänä kaada vesi pois ja valuta renkaat hyvin. Kuumenna voi ja öljy kasarissa ja kuullota hyvin valutetut sipulirenkaat. Lisää silputtua basilikaa maun mukaan, itse laitan aika reilusti. Suolaa ja pippuroi, peitä kannella ja hauduta hiljaisella tulella ruskistamatta. 

Sipuleiden hautuessa painele tomaatit siivilän läpi (ehkä valmiiksi paseerattukin kävisi...). Lisää tomaattisose ja vettä sen verran, että keitosta tulee mieluisan paksua. Tarkista maku. Hauduta vähintään tunti, mieluummin pidempään.

Tarjolle olen laittanut pöytään keiton päälle ripoteltavaksi paahdettuja leipäkuutioita (mieluiten maalaisleivästä itse paahdettuja) ja palasta raastettua parmesaania.

Parmesaani on pakollista, mutta leipäkuutiot voi korvata esimerkiksi myös leivällä ja sopivilla  päällysteillä tai vaikka pienillä pasteijoilla.

Jos keiton jälkeen kotoiluntarve ei ole vielä tyydytetty, syksyistä teemaa voi jatkaa sienten parissa.  Kokoelma nuppimallisia vetimiä, purkinpohjat maalia, ja kas näin järjestyy sienisaalis ilman eksymisen vaaraa!

Iloa ja valoa syksyyn!

Toivottaa 

Saija

Tilauskoru juhlistaa

Aina joskus laatikoiden kätköistä putkahtaa Kalevala Korun KK-leimalla varustettuja koruja, joita ei löydy vanhoista eikä uusista kuvastoista, ei tuoteluetteloista. Sellaisten korujen taustoista tulee meillekin silloin tällöin kyselyjä. 

Kyseessa saattaa tällöin olla tilaustyönä tehty korumallisto. Tällaisia toimeksiannosta tehtyjä, tilaajan tarvetta vastaamaan suunniteltuja koruja kutsutaan meillä yleisnimellä liikelahja, mutta muihinkin tarkoituksiin niitä toki halutaan, kuten vaikkapa juhlistamaan järjestöjen tasavuosia.

Juuri tällaisen suunnittelutyön sain tehtäväkseni talvella, kun omistajajärjestömme Kalevalaisten Naisten liiton ensimmäinen jäsenyhdistys, Helsingin Kalevalaiset Naiset, halusi juhlistaa 75-vuotisjuhlavuottaan ikiomalla korulla.

Yhdistyksellä on Töölössä tunnelmallinen kerhotila nimeltään Sommelo. Sommelo on ihana sana, jotenkin tuttu ja suussa mukavasti pyörähtävä, ihan varmasti suomea, vanhakin, mutta harva silti osaisi kertoa mitä se oikein tarkoittaa. En tiennyt minäkään ennen tätä mikä sommelo on. Nyt tiedän, että se on nimi pallolle, joka muodostuu käyttöä odottamaan kieputetusta koivuntuohisuikaleesta. Sellainen koristaa yhtdistyksen kerhotilan seinää ja se oli tilaajan toivoma suunnittelun lähtökohta.

Tilaustöissä on hiukan vaihtelua prosessin kulun suhteen, mutta tällä kertaa lähdimme liikkeelle niin, että suunnittelin muutamia koruluonnoksia, joiden perusteella yhdistyksen arvovaltainen raati valitsi valmistukseen lähtevän mallin. Seuraavaksi meillä tehtaalla valmistettiin korun prototyyppi, jota tehdessä hierotaan pienemimmätkin tekniset yksityiskohdat juuri oikeanlaiseksi. 

Kun prototyypin avulla korusuunnitelma on todettu kaikin puolin toimivaksi ja toiveiden mukaiseksi, voidaan muutkin tilatut korut viimein valmistaa. Mukaan tulee aina myös korun taustasta kertova tarina, kuten muihinkin Kalevala Koruihin. Aivan yksittäiskappaleita näin ei kannata valmistaa, mutta esimerkiksi sadan kappaleen sarja on jo realistinen toteutettavaksi. Aikaa tilauksesta valmiiksi tuotteeksi kuluu joitakin kuukausia.

Otin suurena kunniana saada suunnitella Helsingin Kalevalaisten Naisten tilaaaman Sommelo-korun. Sainhan näin jättää omankin sormenjälkeni upeaan ikään ehtineen vireän kulttuurijärjestön historiaan.

Viime viikolla minulla oli viimein ilo esitellä yhdistykselle valmis Sommelo. Siinä sommelon renkaat saavat seuraa toisista muodostaen yhdessä laajenevan verkoston. Sillä Helsingin yhdistys on ensimmäinen, täältä kaikki alkoi, mutta jäsenyhdistyksiä on tällä hetkellä Suomessa 58 ja Ruotsissakin kolme. Pitkää ikää niille kaikille, ja aivan erityisesti tietenkin

PALJON ONNEA HKN 75!

Kuva: Hertta Lehtovirta

Aaltojen tuoma aarre

Mikä on kaikkein vanhin tunnettu ihmiskunnan käyttämä jalokivi? Vanhoja ovat toki vihreäraitainen malakiitti Afrikasta, sinettisormuksista tuttu akaatti Sisilian Achetesjoesta, verenpunainen rubiini Aasiasta ja violetti ametisti Etelä-Amerikasta, mutta kaikkein vanhin jalokivi on kotoisin täältä pohjoisesta. Kreikkalaiset sanoivat sitä auringonjumalan tyttären jähmettyneiksi kyyneliksi.

Pohjolan hunajanvärinen kulta, meripihka, oli käytössä jo esihistoriallisella ajalla.  Muinaiset metsästäjät löysivät Itämeren rannoilta läpikuultavia, aalloissa hioutuneita paloja, joiden uskottiin tuovan onnea. Niitä käytettiin kulttiesineinä ja laitettiin myös hautoihin mukaan matkalle tuonpuoleiseen. 

Pronssikaudella meripihka antoi jopa nimen yhdelle Euroopan ensimmäisistä teistä. Niin arvokasta ja haluttua se oli. Meripihkareitiksi kutsuttu tie kulki Pohjois-Euroopasta Adrianmerelle, ja sitä pitkin meripihkakauppa kävi Itämeren rannikolta Mykeneen, mistä puolestaan tuotiin pronssia pohjoiseen.

Jos ihan tarkkoja ollaan, niin meripihka ei ole kiveä, vaan 50 miljoonaan vuotta sitten kasvaneiden mäntyjen kovaksi polymerisoitunutta pihkaa. Tertiäärikautiseen puuhun tulleesta vauriosta on alkanut valua pihkaa, jota on kertynyt isommiksi ja pienemmiksi paakuiksi. Paakut ovat kovettuneet, kerääntyneet jääkauden myllerryksissä maankuoren savikerrostumiin ja merenpohjaan. Osa meripihkasta on ajautunut myrskyissä rannoille, etenkin Itämeren etelärannoille, mistä sitä on kerätty.

Meripihka on lasin tapaan amorfinen aine. Se ei milloinkaan kovetu täysin, vaan on ikuisesti huomaamattoman hitaassa liikkeessä. Ehkä meren liike on jäänyt sen muistiin?

Suurinta tunnettua, lähes kymmenen kiloa painavaa meripihkapalaa säilytetään Berliinissä, mutta kiehtovimmat palat eivät ole suinkaan suurimmat, vaan ne, joiden kautta aukeaa ikkuna menneisyyteen. Osaan tahmeasta, tuoreesta pihkasta on aikanaan takertunut hyönteisiä, oksia, pikkuliskoja, jopa kokonaisia kukkia. Nämä aikakapselit ovat säilöneet muinaiset muistot pikkutarkasti alkuperäiseen asuunsa.  Sanotaan, että yhdessä tuhannesta meripihkapalassa on hyönteinen.

Meripihkan englanninkielinen nimi amber tulee arabiankielen sanasta anbar , joka puolestaan on "aaltojen tuoma". Tätä aaltojen tuomaa aarretta on myös jäljitelty. Lasiset ja muoviset jäljitelmät erottaa aidosta siitä, että aito meripihka kelluu suolavedessä. Meripihka myös tuntuu iholla lämpimältä ja miellyttävältä.

Helmet eivät ole ainoita herkkähipiäisiä meren koruja, sillä niiden tapaan meripihkakin ansaitsee hienotunteisen kohtelun. Melko pehmeänä materiaalina se naarmuuntuu herkästi, eikä se pidä liuottimista tai kuumasta vedestä. Kankaalla hierottaessa sen pinta saa sähköisen varauksen, mitä muinaisina aikoina pidettiin merkkinä taikavoimasta. 

Hellaan viisaat vannoivat meripihkan parantavaan voimaan lähes joka sairauden kohdalla, ja jopa uskohpuhdistuksen isän Martti Lutherin sanotaan kantaneen meripihkaa mukanaan suojana munuaiskiviä vastaan. Suomessakin meripihkaa on käytetty lääkkeenä vielä 1800-luvulla, jolloin se auttoi ainakin koliikkiin ja kouristuksiin.

Taikaa tai ei, niin lähes mystistä kuitenkin on, että jos meripihkaa kuumentaa, siitä lähtee yhä voimakas, erehtymättömän selvä pihkan aromi. Se on metsän tuoksu. Tuoksu 50 miljoonan vuoden takaa.

Sulkeumat kuuluvat meripihkaan. Jokainen helmi on erilainen.

PS. Meiltä Suomestakin voi löytää pieniä paloja meripihkaa. Myrskyn jälkeen Nauvon lähistöllä saattaisi tarkkasilmäistä etsijää onnistaa.

Paluun aikaa

Valmistumassa lenkkejä kultalangasta.

Vaikka kesä luonnollisesti (eikö niin!) jatkuu vielä kauan, alkaa lomakausi hiljalleen olla ohi. Tämäkin seppä palasi viikko sitten jälleen työnsä ääreen taas montaa kokemusta rikkaampana. Osan olisin voinut hyvin jättää kokemattakin, kuten noidannuolen, joka pudotti aikuisen naisen jalattomaan tilaan kesken rennon tyylikkääksi tarkoitetun satamaantulon vilkkaimman turistihyörinän keskellä. Olepa siinä sitten muina naisina kolmin kerroin kippurassa, tuskanhiki otsalla tutkivinasi laiturin pintastruktuuria. Silti eniten kärsi luonnollisesti perheen nuoriso äärimmäisten häpeäntuntojen kourissa. "Siis onks sun PAKKO? Toi on NIIN NOLOO!"

Loman jälkeen on aina vähän outoa tulla takaisin. Heinäkuussa meitä oli työpaikalla kourallinen. Hajanaisia työn ääniä kuului sieltä sun täältä salissa, tila tuntui isolta ja tyhjältä. Elokuussa on jo toista. Kilkatus ja kalkatus, puhina ja tohina täyttää joka kolkan. Syksyn uutuuksia tehdään jo kuumeisesti. On aika tarttua uusiin töihin ja opetella niiden tekeminen. 

Ensin leimaus. Sitten mitoitetaan oikea pituus.

Sormuksia on aina mukava valmistaa. Niiden tekeminen on sepän perustyötä. Vaiheet muistuttavat usein eri malleissa toisiaan, mutta kaikissa on silti omat pikku jipponsa.

 

Sormusauhiot odottavat sievästi rivissä juottamistaan.

 Omat työkalut istuvat taas tutusti käteen. Vähän kesänkuulumisten vaihtoa työkavereiden kanssa, rusketuksesta ja lomailmoista kommentointia. "Mitä uutta? Kuinka lasten koulut, opiskelut..?" Pian tuntuu, kuin ei pois olisi ollutkaan. 

Juottamisen jälkeen sormuksia odottaa vielä monen monta työvaihetta

Työpöytä kaipaisi suursiivousta, ihan kuten ennen lomaakin. Nytkään ei vain vaikuta olevan siihen sopiva hetki. Noh, sellaista sattuu. Sen sijaan nyt on juuri oikea hetki ottaa käyttöön pari tarpeellista pikku kipposta. Tokihan meillä pieniä astioita tarvitaan ihan käytännön syistä, kuten myös keittiösieniä, hammasharjoja, mehiläisvahaa ja jääpalarasioita, vain muutamia sovelluksia mainitakseni. Mutta nämä sulostukset tarvitsen ennen kaikkea arkea kaunistamaan:

Leivosvuoat helmille ja kultasydämille. Näistä tulee ihan pakostikin hyvälle mielelle ja hymysuiseksi!

Mukavia innovaatioita arjen söpöstyttämiseen & energistä loppukesää!

Toivottaa

Saija