Harmaata silkkiä

Joka käyttää sanontaa "harmaa arki" tylsyyttä kuvaavassa merkityksessä, ei ole käynyt Saaristomerellä. En ole missään nähnyt niin paljon harmaata kuin siellä, enkä ole missään ollut niin yhden värin lumoissa.

Kivet jäkälineen ovat harmaita, tietenkin, ja kalliot, kelottuneet puut, kuivuneet varvikot ja mereltä nouseva sumuseinä. Mutta miten paljon harmaassa voikaan olla sävyjä! Meri valossa ja tuulessa vaihtuen eri siniharmaita melkein valkoisesta mustaan asti, metsiköt vihreänharmaata, rungot oranssinharmaata ja harmaanlilaa, kaslikot kellanharmaata, rantakivikot punaharmaata, hämähäkinseitit aamulla hopeanharmaata, illalla kullanharmaata. Saariston väripaletti on silkkiä sielulle. 

Hennonsitkeä luonto herättää suojelunhalun. Puut eivät kasva ulkosaaristossa ylöspäin, vaan sivuille. Ikivanhat polvenkorkuiset katajat tarttuvat neulasillaan ja oksilla sileään rantakallioon siellä, missä edes bonsaikokoinen mänty ei enää selviä. Isompien saarten pohjoispuolella tervalepät kurkottelevat rantaveteen takanaan kuusikon turva. Pikkuluodoilla kasvavat vain saariston siivekkäät lapset suojavärinsä turvin. Ne saakoot varttua rauhassa. Luodoille ehtii ihmislapsi rantautua pesimäkauden jälkeenkin.

Muillakin saarilla kuin lintuluodoilla olemme vierailijoita. Kaunis kivi, joka on saanut olla tuulepieksemällä paikallaan jäkälöitymässä iät ajat, saa jäädä siihen vastakin. Se kuuluu  juuri siihen, ei puutarhaan eikä kotiportaalle. Kasveja ei revitä, ei kaivella, oksia ei katkota, sammalta ei myllätä, kiviä ei heitellä. Jääkaudella merestä nousseet kalliot ovat koskemattomina sileitä kuin sotkanmuna, mutta jossakin saattaa nähdä vanhan nuotiopaikan. Kuumuus on rapauttanut kiven pinnan, eikä se enää koskaan ole ehjä eikä sileä.

Katsominen, koskeminen, haisteleminen ja tunteminen ovat saariston lahja huomaavaisille kulkijoille, heidän lapsilleen ja lapsenlapsilleen. Maailman kauneimmassa saaristossa se ei ole vähäinen lahja. 

Ja se saariston ihana harmaa, se on kuin kehys loistaville punaisille, jotka illalla lopulta maalaavat taivaan - joka ainoa ilta eri tavalla.

Kaunista loppukesää! 

Toivottaa

Saija, 

Saaristomeren lumoissa

Ihmeitä ihan

Kuva: Hertta Lehtovirta

Keskikesän juhla on taas tältä vuodelta takana päin. Tällä kertaa se olikin tasapuolisesti lähes kaikille kautta maan varsinainen kymmenen pisteen juhannus - nimittäin lämpöasteilla mitaten. Perinteinen jussin sää, ei siinä mitään. Kesä on vähälumista aikaa.

Meidän juhannuksemme yllätysvieras oli kuvassa poseeraava uuttera, joskin hiukan pahantuulinen perheenäiti. Vaikka oikeastaan niitä vieraita taisimme olla me, tämä sortin sakki eikä suinkaan reviirinsä nokkava valtiatar. Käpytikka oli nimittäin kevään aikana saanut kaikessa rauhassa ilman ihmisten häiriötä taltata pesäkolonsa aivan kesäasunnon pihapiiriin, kotikoivun kylkeen. Tikkaäiti ei ollut osannut lainkaan aavistaa, että sen kodin rauha järkkyisi moneksi päiväksi kesken kaikkein kiireisimmän vuodenajan, kun pesässä on monta nälkäistä nokkaa lakkaamatta ammollaan.

Ja kyllä emo antoikin meidän kuulla kunniamme: Jopa nokka täynnä toukkia ja pikkuhyönteisiä sen onnistui kiukkuisesti komentaa meitä "Pois, pois, heti pois, äkkiä, äkkiä!" Koivunkolokodista taas kuului toinen komento: "Ruokaa hetii, äitii, äkkiiiii..." Emoparka on mahtanut olla suorastaan puun ja kuoren välissä, kun toisaalta kasvaville olisi pitänyt järjestää kuvuntäytettä, mutta toisaalta taas pesän turvallisuus olisi vaarantunut vakavasti, jos  sen sijainti olisi paljastunut ruokatoimituksen vuoksi. Toukkajahdin uuvuttama mamma ei varmaankaan tullut ajatelleeksi, että pesän melko huomiotaherättävä arkkitehtuuri sisäänkäyntiä sateelta suojaavine kuisteineen teki kovin vaikeaksi olla huomaamatta sitä, kuin myös nälkäisten teinien kimeät vaatimukset. Teimme silti parhaamme ja koetimme olla hienotunteisesti omissa oloissamme, mutta se ei vielä riittänyt vakuuttamaan huolekasta emoa vaarattomuudestamme.

Vasta siirryttyämme sisälle pääsi poloinen emo hoitamaan varsinaista tehtäväänsä. Nokka luikertelevia ja sätkytteleviä herkkuja pursuten se sukelsi pesään, ruokki lapset, siivosi kodin ja kiirehti takaisin ulos - nokka ihan yhtä täynnä ulos tullessa kuin sisälle mennessäkin, saimme me ikkunasta kurkkijat huomata. Uudestaan ja uudestaan. Ehkäpä rouva Käpytikkakin on saanut oppia suusta suuhun, nokasta nokkaan kulkeneen ikiaikaisen esiäitien työohjeen tuo tullessas', vie mennessäs'?

 Kesä se on tämä vähäluminenkin versio, juhannus aina valoisa ja ihana, luonto koreimmillaan, linnuilla ja eläimillä pienokaisensa hoidettavana, muistuttivat tikanpojat puustaan, kuin myös pikkuisille siivilleen kupsahtelevat talitintin palleroiset lapset ja hömelön utelias oravanpoika.

Mukavaa lomaa heille, joilla sellainen on, reipasta ja antoisaa työviikkoa muille!

Kesäterveisin

Saija

Tutkimusretki koruun

Helsingin empirekeskustassa on nyt tilaisuus nähdä peräti kolme korunäyttelyä. Kalevala Korun myymälässä (Unioninkatu 25) on parhaillaan esillä niistä kaksi: Chao-Hsien Kuon "Simplicity" ja Lapponia Jewelleryn kuuden kultaseppämestarin näyttely "Lapponia Talents". Näiden lisäksi parinsadan metrin päässä, WDC Helsinki 2012 Studiossa (Aleksanterinkatu 18) on vielä tämän viikon esillä suomalaista korutaidetta esittelevä, Pohjoismaita kiertävä näyttely "Tuhkaa ja timantteja".

Kaikki kolme uniikkitöitä esittelevää näyttelyä lähestyvät aihettaan eri näkökulmista. Lapponian mestareiden  töissä oleellisena osana on tekninen osaaminen ja sen esittäminen kunkin sepän oman muotokielen kautta, kun taas Studion näyttelyn työt ponnistavat huomattavan vahvasti vapaan taiteen ilmaisukeinoista. Vaikka yhteisessä korukentässä liikutaankin, niin hyvin sen eri kolkilla näyttelyt samoilevat. 

Tuhkaa ja timantteja mainitsee yhdeksi tavoitteekseen taidemaailman rajojen rikkomisen.  Lieneekö kyse rikkomisesta vai vuoropuhelusta kuvanveiston ja korutaiteen häilyvästä välimaastosta, mutta Kati Nulpposen Petomaista rakkautta vertautuu väistämättä samankaltaisista aineksista koostuvana, vaikka mahdollisen esikuvansa rinnalla miniatyyrikoisena, Pekka Jylhän jo mittasuhteiltaankin vaikuttavaan veistokseen "Surun merkit ".

Näyttelyn kuraattori Päivi Ruutiainen (FM) luennoi näyttelystä Studiossa torstaina 14.6. klo 17, ja osannee antaa vastauksen kysymykseen.

"Simplicity"

Kun näiden varsinaisten näyttelyiden lisäksi vielä lasketaan mukaan Unioninkadun myymälän myyntivitriinien läpileikkaus suomalaisesta korusta rautakaudelta nykypäivään, on tarjolla poikkeuksellisen laaja näkymä koruun, sen asemaan sekä merkityksiin ja mahdollisuuksiin. Tätä kimaraa ei kannata ohittaa, jos yhtään tuntee kiinnostusta koruihin ja muotoiluun.

Mari Isopahkala

PS. Kalevala Korun kulttuurisäätiön apurahat on nyt jaettu. Näyttelykierroksella törmäsin yhteen tuoreeseen apurahansaajaan, muotoilija Mari Isopahkalaan. Hän sai apurahan projektiin, jossa tutustuu päreen käyttöön valaisinmateriaalina. Tunsin välittömästi lukkarinrakakutta tutkimusta kohtaan, koska päre on minustakin ihana materiaali: kaunis, ekologinen, monipuolinen. Taas kerran voi myös todeta, että usein asiat jostakin syystä vain ovat "ilmassa", useamman ihmisen mielessä samaan aikaan heidän toisistaan tietämättä...

Onnea Marille ja muille apurahansaajille!

Ja tässä vielä selitys sille erityisen lämpimälle paikalle sydämessäni, mitä päreeseen ja valoon tulee:

Saija Saarela, 2011

Lämpimiä kesäpäiviä, valoisia öitä!

Toivottaa

Saija

Jokainen uusi alku on ainoa laatuaan

(Kuvat: Hertta Lehtovirta)

Tein viime viikolla töissä Kirsti Doukaksen Ainoa-koruja. Hän on suunnitellut ne muusanaan oopperalaulaja  Aino Ackté (1876-1944), joka oli paitsi maamme ensimmäinen  kansainvälinen oopperatähti, myös aikansa kulttuurivaikuttaja. Kuulas Ainoa-koru päätyy luultavasti - ja ansaitusti - monen keväällä ylioppilaaksi tai ammattiinsa valmistuvan lahjaksi. Harva tyttärelleen Ainoa-korun valinnut äiti varmaankaan tietää, että Acktén taustatuki hänen urallaan oli nimenomaan oma äiti, joka itse oli perheen perustamisen myötä joutunut luopumaan laulajanurastaan.

Minulle Ainoan kukkamuoto toi mieleen Acktén huvilan puistoineen Helsingin Tullisaaressa. Kulttuurihistoriallisesti arvokas kartanopuisto on kunnostettu, kuten huvilakin, ja sen ikivanhojen puiden alle voi helposti yhä kuvitella oopperadiivan sadan vuoden takaiset juhlavieraat kävelyretkilleen.

Ackté itse tuskin muokkasi maata, huolehti hyötypuutarhasta tai suunnitteli istutuksia, toisin kuin kaimansa, äidinäitini Aino-mummu, joka olisi saanut kai rautalapionkin viheriöimään jos olisi vähänkään yrittänyt. Mummun pihalla kasvoi kaikkea, ja se kaikki kasvoi suloisen ja pitelemättömän villinrunsaana: esikot, omenat, akileijat, vadelmat, lyhtykukat, luumupuut, perunat, harjaneilikat, ruohosipulit, unikot, herukat, orvokit, karviaiset...  ja mummu oli aina valmis kokeilemaan myös jotakin uutta, kunhan se vain oli kaunista.

Ehkä verenperintö, ehkä Ainoan mutkan kautta herättelemä suurenpuoleinen kaipuu pienimuotoiseen kartanopuutarhaan, ehkä vain kaikki tämä alkukesän kasvava vihreys, mutta olen innostunut kaivamaan maahan kuoppia enemmän tai vähemmän suunnitelmallisesti ja täyttämään niitä entisaikojen perennoilla - tai oikeastaan niiden lupauksilla, ruipeloilla taimenraakileilla. Bataatti, josta pitäisi kasvaa sinikukkainen köynnös, taitaa olla se "jotakin uutta, kunhan se vain on kaunista", ainoan Aino-mummuni kaikkea kasvavan puutarhan muistoksi.

Perennoista jokusen vanha piha on nähnyt varmasti aikaisemminkin historiansa aikana. Toivon sen ottavan innokkaan puutarhanoviisin kutsumat vieraat vastaan kuin entuudestaan tutut ystävänsä.

Mukavaa viimeistä kouluviikkoa ennen kesälomaa sekä aurinkoiset onnittelut kaikille kevään valmistujille!

Vanhemmuuden manifesti

Lapset eivät pyydä syntyä maailmaan. Siksi heillä ei ole velvollisuutta vastata vanhemmistaan, toteuttaa heidän unelmiaan eikä täyttää toteutumatta jääneitä odotuksia.

Sen sijaan heillä on syntymälahjanaan joukko oikeuksia: oikeus olla vaativia tai vaatimattomia, hankalia tai helppoja, oikukkaita tai ennalta-arvattavia, omatahtoisia tai epävarmoja, itsenäisiä tai riippuvaisia - kaikkea yhdessä ja erikseen. Ennen muuta heillä on oikeus saada varauksetonta rakkautta ja huolenpitoa mitenkään noista seikoista riippumatta. Vain niin voi kasvaa ihmiseksi, joka tuntee olevansa arvokas.

Lapset ovat tärkeimmät kutsuvieraat maailmassa, joka ei silti aina tarjoa VIP-kohtelua. He kohtaavat pettymyksiä ja kohtuuttomuutta, asioita, joilta ei huolehtivinkaan vanhempi pysty suojelemaan. Silloin ei voi muuta kuin toimia iskunvaimentimena, joskus totuuttakin venyttäen muuttaa lapselle hieman helpommin ymmärrettäväksi tekoja, joita ei itsekään voi ymmärtää.

Aikuinen olkoon lapselle majakka, joka on seisoo vakaana vaikka elämän myrskyt paiskoisivat, jotta hänellä olisi edes yksi ihminen, jolle uskaltaa huutaa kiukkunsa; jotta olisi joku, jolle saa sanoa rumankin sanan, minävihaansinua, minäinhoansinua, ja luottaa silti saavansa aina saman vastauksen: "Mutta minäpä rakastan sinua." Niin kasvaa ihmisiä, joilla ehkä jonakin päivänä on tarpeeksi uskallusta nousta epäoikeudenmukaisuutta vastaan.

Lapsi on vanhemmilleen lojaali. Mitä hän muutakaan voisi? Vanhempi on näyttänyt hänelle miten maailmassa eletään, kertonut mikä on oikein ja väärin, välittänyt arvonsa ja näkemyksensä. Mutta aikuisella ei ole lupa samalla tavalla, lapsen lailla, itsestäänselvänä lahjana ottaa vastaan lapsen uskollisuutta. Se on vastarakkauden arvoinen.

Eikä rakkaus ole pelkkä tunne. Se on tekoja, jotka täyttävät vatsan, vaatettavat kasvavan kesät talvet, auttavat koulutehtävissä, kulkevat mukana harrastuksissa, lohduttavat suruissa, valvovat sairasta, lunastavat lupaukset; tekoja, joiden velvollisuutta muistuttava muoto on todellisuudessa etuoikeus.

Vanhemman tehtävä on huolehtia siitä, että vaakakupit ovat oikeaan suuntaan kallellaan. Lapsen on aina saatava enemmän kuin antaa. Vain sellainen, jolla on, voi aikanaan jakaa  omastaan eteenpäin.

Ensin me teimme sen kahdella pyörällä, nyt yhdellä. Pieni hetki vain ja nouset jo siivillesi. Äitiä tarvitaan joka päivä vähän vähemmän. Sen näkee jo kalenterista, ja niin kuuluu tapahtuakin. Ilmassa on haikeutta, mutta enemmän sentään ylpeyttä ja kiitollisuutta.

Hyvää mieltä Helsingistä

Aurinkoa, kirpeää kevätlämpöä eräänä lauantaiaamuna Helsingissä:

Ihan heti oman kotioven vieressä kevätkaihonkukka oli avannut silmänsä ensimmäistä kertaa tänä vuonna.

.

Tori ja munkkipossut. Ne meillä on talvellakin, mutta talvella meillä ei ole...

 ...kesäkukkakauppiaita! Orvokit, yrtit, mummon pelakuut ja mansikantaimet.

Helsinki on merta, tuulta ja laivoja. Laivoja, jotka pysyvät satamassa; laivoja, joilla voi tehdä piknikin; laivoja, joilla ollessaan ei tedä vesillä olevansakaan; laivoja, jotka tuovat kaukaisia vieraita.

Kauppatorilta voi tehdä laivamatkan Amazonasille asti.

<><><><>

Vaikka niitä vihataan, vaikka ne ovat maanvaiva, niin nokkelia ja taitavia ne ovat, se on myönnettävä, kauniitakin. Eikä toria oikein voi kuvitella kokonaan ilman niitä. Kaupunki on kaikkien.

<><><><>

Hyvänmielenosoitus matkalla kohti Malesian lähetystöä. Hymyilevä retkue on osa tempausta, jolla tahdottiin ainaisen rutinan sijasta näyttää, että hyvänkin mielen voi tuoda esille niin, että huomataan. Muutaman tunnin aikana joukkueet kiersivät suurlähetystöjä kiittämässä niitä hyvistä asioista, joita niiden edustamat valtiot ovat maailmalle suoneet. Malesia on antanut meille leijat. Tuulisen pääkaupunkimme asukkaat kiittävät Malesiaa ilon palasista taivaalla!

Taidetta ei  voi karsinoida, ei aidata, mutta aitaan voi taiteilla. Se kuuluisa museo ei ehkä koskaan kasva rannalle, mutta hyvä tahto ja pienet ahkerat maalarit ovat kaunistaneet työmaa-aidan rannan väripilkuksi. Ohikulkijan ominaisuudessa kiitän Helsingin Satamaa ja Katajanokan ala-asteen oppilaita harmaan kävelyreitin ilostuttamisesta.

Tällä kävelyllä aidan taidevalikoiman suosikkini löytyi helposti. Kuva kertokoon paremmin kuin sanat. Iloista vappua kautta Suomen!

PS. En ole koskaan nähnyt tätä tarvittavan, mutta siinä se on, kenenkään turmelematta ja tärvelemättä, kaiken varalta. Hyvä etten ole. Hyvä, että se silti on siinä.

Kevätpörinää korvien välissä

Kuva: Hertta Lehtovirta

Jos yhtään on taipuvainen potemaan elämisen vaikeutta, niin kevät on siihen mitä mainioin vuodenaika, etenkin naiselle.

Tässä pääsiäismässäämisen ja vappumunkittelun välissä olisi juuri sopiva tilaisuus treenata itselleen kesäksi timmi bikinivartalo (lähde: mikä tahansa naistenlehti) tai, jos päämäärä jostain syystä tuntuu liian haastavalta, minimissään ainakin hoitaa varpaat kesäkuntoon (lähde: mikä tahansa naistenlehti). Talvisesta pimeähorroksesta kömpivää kylpyhuoneen pelistä tervehtivä aamukelmeys saa jo oma-aloitteisestikin kaipaamaan heleyttävää, kiinteyttävää, raikastavaa ja reipastavaa ihon tehokuuria ihan ilman kiiltävälle painettua kannustustakin.

Jos sattuu olemaan huollettavia, niin kevät muuttuu aina vain hankalammaksi. Sesongin vaihtuessa pitäisi tietenkin olla toppatakin tilalle ohuempi pomppa, talvikenkien sijasta saada jalkaan kevyemmät jalkineet jne., jne. Kenkien suhteen tilanne on aina selvä, sitä ei tarvitse edes miettiä: syksyiset ovat joko pienet, loppuunkävellyt tai molempia. Eli kauppaan käypi reippahasti askeleet. Ja kevätvarusteiden puutehan iskee joka vuosi yhtä odottamatta kuin syksyllä nastarenkaiden tarve autoilijoille - kaikille samaan aikaan.

Kenkiä lukuun ottamatta muita pukineita saattaa hyvällä onnella löytyä varaston uumenista, mutta sehän taas tarkoittaa sitä, että talvivetimet on pestävä, kuivattava ja pakattava vuorostaan pois. Samalla voi sitten siivota kaapit. Ja kun siivoamaan kerran ryhtyy, niin ikkunat ovat vallan säädyttömässä kunnossa keväällä... Siitä löytyy luontevasti jatko-oppimäärä pesusoikkosulkeisiin - minkä jälkeen voi siirtyä tekemään polkupyörien keväthuoltoa.

Kun oikein ryhtyy murehtimaan, niin pihalla lumen alta paljastuu varmasti myös kaikenlaista huolenpitoa huutavaa, koira pitäisi trimmata, kesälomaohjelma on suunnittelematta ja lasten kevätjuhlat menevät ihan varmasti päällekkäin, tänäkään talvena ei sitten tullut hiihdettyä metriäkään ja entäs jos se kevät tulekaan!

Täysimittaisen kevätpaniikin kourissa saattaa lopulta löytää itsensä tilasta, jossa työaikana murehtii kotitöitä ja kotona työasioita, yöt kuluvat painajaisten kourissa ympäri sänkyä kroolaten, eikä yhdestäkään niistä sadasta asiasta, jotka pitäisi aloittaa/tehdä valmiiksi/viimeistellä/saattaa loppuun tunnu tulevan oikein mitään.
 
Ja kevät-poloinen, kaiken tämän tohinan aiheuttaja, on kuitenkin vuoden suloisinta aikaa, takatalvineen kaikkineen. Joka päivä löytyy uusi merkki sen etenemisestä: perhonen, muuttolintu, leppäkerttu, pala valoa siinä kohdassa kotia, johon aurinko ei velä eilen ylettynyt.

Mitäpä jos tänä vuonna vain laskemme hartiat korvista normaalipaikalle, me kevätsuorittajat? Tallustamme rauhassa talvivaatteissa vielä jonkin aikaa, ja kun siellä salilla ei kerran ehdi sovinnolla käydä, niin sopiva bikinikunto olkoon juuri tämänhetkinen olotila. Asioilla on tapana hoitua vähemmälläkin pingottamisella. Tänä vuonna näyttäköön keikkuvainen kevät kaikki yllätyksensä, minä ainakin aioin ihastella sen jokaista hetkeä!

Vähän vauhtia hidastaen olen saanut jo nähdä kevään ensimmäisen nokkosperhoseni, pitää luikertelevaa kastematoa kämmenellä, seurata pesää touhuavalta sinitiaiselta karanneen untuvan matkaa tuulenpoikasessa.

Kevät on tässä ja nyt.


Siitä lupaa nauttia

Saija