Carl Larssonin näyttely oli viime vuonna esillä Turun taidemuseossa. Huomasin sen ohi kulkiessani, mutta jätin väliin jotenkin liian söpönä ja vanhanaikaisena. Samoin ajatuksin olin ohittaa näyttelyn nyt kun se on laajennettuna esillä Ateneumissa.
Helmikuun Kuukausiliitteessä ollut Ilkka Malmbergin artikkeli Ahdistava onni sai minut kuitenkin miettimään vaikuttimiani. Hän näki idyllisten kuvien takana jotain salattua ja pelottavaa, jotain, mitä Larsson ei halunnut meille kertoa. Epäilemättä asia jossain määrin onkin niin. Kukapa meistä tavallisista perhe-elämän pokkaritaltioijistakaan ei olisi halunnut tallentaa kauneimmat tuokiot ja juuri ne hetket, jotka mieluiten tahtoo pysyvän muistissa - mieluummin kuin lapsensa maanantaiaamuisen itkupotkuraivarin eteisen matolla? (Vanhemman tyttäreni lapsuuskuvista voisi päätellä, ettei hän ole muuta tehnytkään kuin syönyt ja nukkunut. Totuus on varsin toisenlainen. Nimittäin ne hetket kun hän teki jompaa kumpaa edellä mainituista olivat niin harvinaisia, että ne piti varmuuden vuoksi ikuistaa. Pystyin sitten itseeni uskoa valaen heikkona hetkenä tarkistamaan kuvista, että kyllä molempia on ainakin joskus tapahtunut...)
En silti oikein pitänyt ajatuksesta, että kauniiden kuvien taakse automaattisesti pitäisi kätkeytyä jotain epäilyttävää. Monilapsisessa perheessä varmasti riitti draamaa, väsymystä ja sotkua. Dokumenttia maalauksissa on interiööri, arjen kuvaus väistämättä idealisoitua. Mutta miksei arki silti olisi voinut olla hyvää?
Vaatimattomista, peräti kurjista oloista ponnistanut Carl Larsson ei olisi rakentanut sellaisella intohimolla yhdessä vaimonsa Karinin kanssa kotiaan ja käyttänyt sitä, lapsiaan sekä taloaan ympäröivää seutua loputtomasti töidensä aiheina, elleivät ne olisi olleet hänelle tärkeitä. Hän arvosti käsityötä, perinteisiä materiaaleja, luonnonkauneutta ja perhearvoja ja niitä kuvaamalla tahtoi täysin tietoisesti toimia myös esikuvana muille.
Siinä missä samaan aikaan Suomessa kultakauden taiteilijat nostivat kansallisaatetta sortovuosien ajamina, rakensi Larsson kansankodin arvoja alkaen pienestä mittakaavasta, omasta kodistaan. Hänen töidensä saavuttaman suosion kautta yksityinen laajeni yleiseksi ihanteeksi ja vaikuttaa yhä myös meillä niin sisustuksessa kuin mielikuvissamme hyvästä perhe-elämästä.
Tarkemmin ajatellen en pitänyt siitäkään, että olin nyt enempiä miettimättä sulkenut Larssonin maalaukset mappiin "liian söpöä", vaikka nuorena tyttönä pidin niistä paljonkin. Kenties pelästyin kyynistyneeni vuosien saatossa, ehkä muuten vain halusin kokea löydänkö itse maalauksista Malmbergin artikkelin "pimeää valoa", mutta kävin kuin kävinkin Ateneumissa. Niin vain on, että pimeää en löytänyt edes naisen asemasta. Karin hoiti kotia ja lukuisia lapsia vaikkei, ajalle tyypillisesti, tietenkään sentään yksin. Hän pystyi toteuttamaan taiteellisia ambitioitaan taidekäsityöläisenä suunnitellen ja valmisten omia ja lastensa vaatteita, kirjontatöitä ja kudonnaisia, teettämällä piirtämiään huonekaluja, tehden koristemaalauksia ja sisustaen kotia. Hän ei varmasti saanut aikanaan suoraan samanlaista arvostusta kuin miehensä, mutta lasten ja perheen sekä taiteilijauran kompromissina hänen ratkaisunsa vaikuttaa kadehdittavalta jopa tässä ajassa. Ja mitäpä Carlkaan olisi maalannut ilman kaunista, omana aikanaan modernia kotiaan, sievästi puettuja tyttöjään ja alati jotakin puuhailevaa vaimoaan? Karin oli hänen muusansa ja valonsa.
Symbioottiselta vaikuttava taiteilijasuhde tuotti meille kuvia, joiden maailmaa on ihailtu ja jäljitelty jo sadan vuoden ajan. Larssonin perhekuvaukset ovat kertomus siitä, miltä hyvä arki ja onnellinen elämä hänen silmissään parhaimmillaan näyttivät. Entä sitten jos puusohvan alla onkin oikeasti toisinaan ollut pölypalloja ja lapsilla takkuja tukassa? Entä sitten jos taiteilija maalasikin maailman kauniimmaksi kuin se välillä olikaan? Sillä jos meillä ei ole ihanteita, mitä kohti me pyrimme?
Saija
PS. Kun käytte näyttelyssä, niin huomaatteko: vuodet kuluvat, lapset kasvavat, taiteilija itsekin muuttuu omakuvissaan, mutta Karin on ikuisesti nuori.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti