Jokainen uusi alku on ainoa laatuaan

(Kuvat: Hertta Lehtovirta)

Tein viime viikolla töissä Kirsti Doukaksen Ainoa-koruja. Hän on suunnitellut ne muusanaan oopperalaulaja  Aino Ackté (1876-1944), joka oli paitsi maamme ensimmäinen  kansainvälinen oopperatähti, myös aikansa kulttuurivaikuttaja. Kuulas Ainoa-koru päätyy luultavasti - ja ansaitusti - monen keväällä ylioppilaaksi tai ammattiinsa valmistuvan lahjaksi. Harva tyttärelleen Ainoa-korun valinnut äiti varmaankaan tietää, että Acktén taustatuki hänen urallaan oli nimenomaan oma äiti, joka itse oli perheen perustamisen myötä joutunut luopumaan laulajanurastaan.

Minulle Ainoan kukkamuoto toi mieleen Acktén huvilan puistoineen Helsingin Tullisaaressa. Kulttuurihistoriallisesti arvokas kartanopuisto on kunnostettu, kuten huvilakin, ja sen ikivanhojen puiden alle voi helposti yhä kuvitella oopperadiivan sadan vuoden takaiset juhlavieraat kävelyretkilleen.

Ackté itse tuskin muokkasi maata, huolehti hyötypuutarhasta tai suunnitteli istutuksia, toisin kuin kaimansa, äidinäitini Aino-mummu, joka olisi saanut kai rautalapionkin viheriöimään jos olisi vähänkään yrittänyt. Mummun pihalla kasvoi kaikkea, ja se kaikki kasvoi suloisen ja pitelemättömän villinrunsaana: esikot, omenat, akileijat, vadelmat, lyhtykukat, luumupuut, perunat, harjaneilikat, ruohosipulit, unikot, herukat, orvokit, karviaiset...  ja mummu oli aina valmis kokeilemaan myös jotakin uutta, kunhan se vain oli kaunista.

Ehkä verenperintö, ehkä Ainoan mutkan kautta herättelemä suurenpuoleinen kaipuu pienimuotoiseen kartanopuutarhaan, ehkä vain kaikki tämä alkukesän kasvava vihreys, mutta olen innostunut kaivamaan maahan kuoppia enemmän tai vähemmän suunnitelmallisesti ja täyttämään niitä entisaikojen perennoilla - tai oikeastaan niiden lupauksilla, ruipeloilla taimenraakileilla. Bataatti, josta pitäisi kasvaa sinikukkainen köynnös, taitaa olla se "jotakin uutta, kunhan se vain on kaunista", ainoan Aino-mummuni kaikkea kasvavan puutarhan muistoksi.

Perennoista jokusen vanha piha on nähnyt varmasti aikaisemminkin historiansa aikana. Toivon sen ottavan innokkaan puutarhanoviisin kutsumat vieraat vastaan kuin entuudestaan tutut ystävänsä.

Mukavaa viimeistä kouluviikkoa ennen kesälomaa sekä aurinkoiset onnittelut kaikille kevään valmistujille!

Vanhemmuuden manifesti

Lapset eivät pyydä syntyä maailmaan. Siksi heillä ei ole velvollisuutta vastata vanhemmistaan, toteuttaa heidän unelmiaan eikä täyttää toteutumatta jääneitä odotuksia.

Sen sijaan heillä on syntymälahjanaan joukko oikeuksia: oikeus olla vaativia tai vaatimattomia, hankalia tai helppoja, oikukkaita tai ennalta-arvattavia, omatahtoisia tai epävarmoja, itsenäisiä tai riippuvaisia - kaikkea yhdessä ja erikseen. Ennen muuta heillä on oikeus saada varauksetonta rakkautta ja huolenpitoa mitenkään noista seikoista riippumatta. Vain niin voi kasvaa ihmiseksi, joka tuntee olevansa arvokas.

Lapset ovat tärkeimmät kutsuvieraat maailmassa, joka ei silti aina tarjoa VIP-kohtelua. He kohtaavat pettymyksiä ja kohtuuttomuutta, asioita, joilta ei huolehtivinkaan vanhempi pysty suojelemaan. Silloin ei voi muuta kuin toimia iskunvaimentimena, joskus totuuttakin venyttäen muuttaa lapselle hieman helpommin ymmärrettäväksi tekoja, joita ei itsekään voi ymmärtää.

Aikuinen olkoon lapselle majakka, joka on seisoo vakaana vaikka elämän myrskyt paiskoisivat, jotta hänellä olisi edes yksi ihminen, jolle uskaltaa huutaa kiukkunsa; jotta olisi joku, jolle saa sanoa rumankin sanan, minävihaansinua, minäinhoansinua, ja luottaa silti saavansa aina saman vastauksen: "Mutta minäpä rakastan sinua." Niin kasvaa ihmisiä, joilla ehkä jonakin päivänä on tarpeeksi uskallusta nousta epäoikeudenmukaisuutta vastaan.

Lapsi on vanhemmilleen lojaali. Mitä hän muutakaan voisi? Vanhempi on näyttänyt hänelle miten maailmassa eletään, kertonut mikä on oikein ja väärin, välittänyt arvonsa ja näkemyksensä. Mutta aikuisella ei ole lupa samalla tavalla, lapsen lailla, itsestäänselvänä lahjana ottaa vastaan lapsen uskollisuutta. Se on vastarakkauden arvoinen.

Eikä rakkaus ole pelkkä tunne. Se on tekoja, jotka täyttävät vatsan, vaatettavat kasvavan kesät talvet, auttavat koulutehtävissä, kulkevat mukana harrastuksissa, lohduttavat suruissa, valvovat sairasta, lunastavat lupaukset; tekoja, joiden velvollisuutta muistuttava muoto on todellisuudessa etuoikeus.

Vanhemman tehtävä on huolehtia siitä, että vaakakupit ovat oikeaan suuntaan kallellaan. Lapsen on aina saatava enemmän kuin antaa. Vain sellainen, jolla on, voi aikanaan jakaa  omastaan eteenpäin.

Ensin me teimme sen kahdella pyörällä, nyt yhdellä. Pieni hetki vain ja nouset jo siivillesi. Äitiä tarvitaan joka päivä vähän vähemmän. Sen näkee jo kalenterista, ja niin kuuluu tapahtuakin. Ilmassa on haikeutta, mutta enemmän sentään ylpeyttä ja kiitollisuutta.