Miten klassikko syntyy?

Terveiset hiihtolomalta! Mökkiviikon aktivitettteihin kuului ulkoilun lisäksi perinteistä vanhojen lehtien selailua. Tämänkertaisen lomamökin valikoima koostui pääasiassa muutaman vuoden takaisista sisustuslehdistä.

Sivuja lehteillessä ja niiden esittelemiä, edelleen hauskannäköisiä tuotteita katsellessa tulin pohtineeksi muotoiluklassikon syntymää. Vaikka tärpeiksi valitut tuotteet - astiat, tekstiilit, valaisimet, koriste-esineet - olivat enimmäkseen kekseliäitä ja hauskoja, harvaa niistä enää näkee kaupoissa. Tuotteet ovat vaihtuneet, uusien tilalle tullut vielä uudempia.

Jotta jostakin esineestä voi tulla "klassikko", siitä pitää tulla tuttu ja tunnistettava. Tuotetta pitää valmistaa ja niitä päätyä käyttöön kyllin monta, että kahdenkymmenenviiden vuoden kuluttua riittävän moni ihminen muistaa ja tunnistaa sen: mummon maljakko, lapsuuden lautanen, jokatytön raitapaita, tuttu jakkara. Tarvitaan kollektiivinen kokemus. Siksi moderneja klassikoita on syntynyt vasta teollistumisen aikana. Uniikki tai piensarjana valmistettu esine voi olla vaikka miten mittaamattoman hyvä ja upea, mutta se on vain harvojen ilo. Yhteinen muisto jää syntymättä.

Myös tuotteen muotoilun on oltava jollakin tavalla sidoksissa omaan aikaansa, jotta sen voi yhdistää tiettyyn aikakauteen vielä myöhemminkin. Retro on jees, ja tavallaan kaikki on retroa tai ainakin rippusen verran velkaa vanhalle, mutta jotakin uutta silti pitää olla mukana.

Pelkkä volyymi ja omalle ajalleen tunnusomaisuus ei silti riitä tekemään klassikkoa. Tuotteen on myös oltava niin laadukas, että se jaksaa elää ja toimia ainakin sen kaksikymmentäviisi vuotta, mieluummin paljon enemmänkin, jotta meillä on jotakin, joka ahaa-elämyksen herättää. Ja kun tuote otetaan uudelleen tauon jälkeen tuotantoon, voidaan jo puhua klassikosta. Tietenkin myös vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen jatkunut valmistus on yksi tapa tulla klassikoksi.

Klassikoita syntyy yhä, mutta kukapa osaa etukäteen arvata mikä sellaiseksi muodostuu? Sen kuitenkin tiedän, että työtovereineni olen saanut olla mukana saattamassa maailmalle montaa klassikkoa tai sellaisen aseman myöhemmin saavuttanutta tuotetta.

Klassikon tekevät ihmiset itse valinnoillaan. Kiitos siitä.


Saija

PS. Kuvassa Seppo Kohon suunnittelema Secto-valaisin. Klassinen, minusta myös klassikkko. 

Kakkua!

Jo useampana vuonna olen kaivannut tippaleipien, joulutorttujen ja muiden teemaleivonnaisten jatkoksi omaa nimikkoleivosta Kalevan päiväksi. Joskus virittelin työpaikalla aiheesta kahvipöytäkeskustelua, mutta lanttukukkosiksihan se juttu meni. Kaikki kunnia lantulle, mutta juuri sitä en ollut ajatellut tähän yhteyteen. Perinneherkut perinneherkkuina, tähän tarvittaisiin jotain ihan muuta.

Ajatus kiusasi lopulta testileipomuksiin asti. Jotakin vanhaa, jotakin uutta... mutta ei vain löytynyt. Lopulta ihonvärinen porkkanahyytelökakku vei mielenkiinnon leipomiskokeiluihin sekä minulta että maistajan rooliin pakotetuilta perheenjäseniltä, ja projekti jäi tauolle.

Eräänä kauniina talvipäivänä ratkaisu kuitenkin sananmukaisesti kannettiin tarjottimella eteeni, kun Kettusen Kirsi, korukivistä vastaava henkilömme  ja armoitettu jauhopeukalo, toi meille tuliaisia koekeittiöstään. Salmiakkikakku, siinähän se! Salmiakkikakussa on suomalaisuutta, on jotakin tuttua, on jotakin uutta, ja mikä kaikkein parasta, maistuu mainiolta.

Kerjäsin Kirsiltä reseptiä, mutta "siinä nyt on vähän sitä ja sitten lisäät hiukan tätä, eikä minulla koskaan ole tarkkoja mittoja", kuten harjaantuneempien leipureiden tapa on, joten Kirsin luvalla tässä oma rekonstruktioni aiheesta, eli

hiukan etukäteen, mutta sopivasti jatkoksi Runebergin tortuille, täysin epävirallinen, korulaisessa yhteistyössä syntynyt Kalevalan päivän kakku:

250g suolatonta voita
2½ dl sokeria 
4 kananmunaa 
2½ tl leivinjauhetta 
4 dl vehnäjauhoja
1/2 dl maustamatonta jogurttia
1 1/4 dl turkinpippurirouhetta

Kuorrutus:

125 g suolatonta voita
4 dl tomusokeria
n. 75 g salmiakkijauhetta
1 rkl vettä

Vatkaa pehmeä voi ja sokeri  vaahdoksi. Lisää joukkoon kananmunat yksi kerrallaan. Lisää keskenään sekoitetut vehnäjauhot ja leivinjauhe. Lisää lopuksi jogurtti ja turkinpippurirouhe. Älä vatkaa. Kaada halkaisijaltaan n. 24 cm olevaan jauhotettuun kakkuvuokaan ja paista 175 asteessa noin 50-60 min.

Kuorrutusta varten vatkaa voi notkeaksi. Lisää joukkoon tomusokeri muutamassa erässä. Vatkaa kuohkeaksi. Lisää salmiakkijauhe ja lopuksi vesi. Vatkaa vielä hetki. Levitä jäähtyneen kakun päälle pursottaen tai levittämällä. Tulos saa kernaasti olla taiteellisempi kuin pika-pikaa rappaamani testikakun kuorrutus.

Koska en löytänyt salmiakkijauhetta kaupasta, murskasin huhmareessa jauhoksi Lakrisal-tyyppisiä salmiakkimakeisia. Tarvittava jauheen määrä riippuu tietenkin sen voimakkuudesta ja kokin makunystyröistä. Jauheen maku voimistuu veden lisäämisen jälkeen, joten mieluummin ensin maltillinen määrä ja lopuksi lisää, mikäli tarpeellista.

Kakku kestää hyvin säilytystä ja on mielestäni parhaimmillaan pari päivää leipomisen jälkeen. Seuraavan kerran ajattelin leikata pohjan kahtia ja testata väliin lemon curd -sitruunatahnaa.

Makoisaa helmikuuta!

Saija