keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

Se on ikivanha, se on uus...

Iskelmän sanat alkoivat rallatella päässäni, kun olin mukana seuraamassa Kalevala Korun kulttuurisäätiön apurahanjakotilaisuutta 2014. Säätiö vietti yksin tein 20-vuotisjuhlaansa, johon osallistuivat muiden muassa perustajajäsenet Raili Malmberg ja Marja Usvasalo. Kiitos teille, sekä meidän työntekijöiden että suomalaisen kulttuurin puolesta! Näin saadaan hyvä kiertämään kaikkien yhteiseksi iloksi, juuri kuten perustamisvuonna 1994 toivottiin.

Tällä kertaa apurahoissa painotettiin kulttuurin osa-alueista runoutta. Ja runoushan taipuu moneksi: itse luettavaksi, yhdessä tehtäväksi, yleisölle esitettäväksi, lapsille ja aikuisille, kuten palkittujen luettelostakin voi havaita.

Yksi apurahansaajista keskittyi varsin vahvasti tuohon viimeksi mainittuun kohderyhmään.

Kansallisarkiston uumenissa on runonkerääjien aikoinaan talteen keräämä runouden laji, jota  Elias Lönnrot ei kelpuuttanut Kalevalaan. Olen kuullut kerrottavan, että kyseisen tyypin runoja pudotettiin paljon pois jo keruuaikanakin. Syynä oli runonkerääjien häveliäisyys, sillä runot luotasivat varsin ujostelematta elämän lihallisempaa puolta.

En tiedä millaista sitten onkaan mahtanut olla kokonaan sensuurin kadotukseen joutunut lausuntaperinne, mutta erinomaisen railakasta oli meno näissä arkistolöydöissä, jota trio Enqvist, Hahtola, Lampinen yleisölle tarjoili esityksessään Tupa ryskyi, parret paukkui.

Tuvan ryskyminen aiheutti punastelua, hihitystä ja täyttä röhötystä, mutta myös oivalluksen siitä, miten vähän perinne loppujen lopuksi on muuttunut. Runonlausujien runot ovat olleet oman aikansa teatteria, tv-viihdettä, festarihuveja ja kansanvalistusta. Suomen kansan rivot perinnerunot eläytyen esitettynä ovat genrenä aivan yksi yhteen nykyisen stand-up -komiikan kanssa, vaikka kaikki koomikot eivät tietenkään keskity pelkkään navanalusosastoon. Moni aihepiiriä silti ainakin sivuaa.

 Kalevalalla on meille monille hiukan raskassoutuinen kaiku, mutta ihmekös tuo, kun sitä on väkipakolla tankattu koulussa kirjasta lukien. Mutta ei kansanrunoutta voi kokea lukemalla sen paremmin kuin konserttia nuoteista lukien, se pitää nähdä esitettynä.

Totutusta perinnerunoudesta poikkeavasta aihepiiristä voi todeta, että ainahan pikkutuhmuudet ihmistä naurattavat - ja ovat näköjään  naurattaneet ennenkin. Esiäidit ja -isät ovat olleet ihan samasta puusta veistettyjä kuin nykypolvetkin.


Reipasta & raikasta keskikesän juhlaa suomalaisille suviyössä!

Toivoo 
Saija

PS. Jos Kalevalasta pudotettu kansanrunoutemme yhtään kiinnostaa, niin pian siihen on mahdollisuus tutustua omin korvin: 25.6.2014, Café Cavalier, Malminrinne 2-4, Helsinki.  Suosittelen!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti