Taannoin nettiseikkaillessani osuin testiin, joka tietenkin oli tehtävä, tällainen Kalevala-eepoksesta - vaikka vähän mutkan kautta - leipäni saava seppähenkilö kun olen.
http://www.sirpa.hirvikoski.fi/kalevala/testi.html
Tuon linkin kautta voi itse kukin käydä testaamassa ketä Kalevalan naisista eniten muistuttaa. (Testin etusivulta muuten löytyy pieni huomautus: "Nämä sivut ovat osa Internetin historiaa, pysyneet muuttamattomina jo 11 vuotta!" Hiukkasen on ajan hammas kieltämättä tässä kuluneiden vuosien mittaan nakertanut sivuston visuaalista ilmettä, mutta kun sen noin ottaa, niin sehän on tosiaan vain netin historiallista sedimenttiä.)
Testin arkkityyppeihin tutustuessani tuli väistämätön mieliteko valita niiden edustamien mielikuvien pohjalta jokaiselle kalevalaiselle naistyypille sopiva koru. Edelleen on viitattava tuohon Kalevalan ja ammattini kohtalonyhteyteen...Ja eri luonteiset ihmiset sitä paitsi ihan todellisuudessakin käyttävät eri tyyppisiä koruja.
Joidenkin hahmojen kohdalla ei valintaa tarvinnut kovin kauaa tuumia. Esimerkiksi
Louhi, mahtinainen pohjoisesta, on ilman muuta ansainnut kaulalleen yhden upeimmista historiallisista koruistamme, Halikon käädyn, ja mieluiten tietysti vielä kultaisena.
Pohjolan tytär, ristiriitainen hahmo, ihan kuin me ihmiset tapaamme olla, voisi käyttää Carmen-sarjan näyttäviä koruja. Jotain samaa särmää löytyy sekä Carmenille että Pohjolan tyttärelle kuvailluissa luonteissakin.
Kyllikki, tasa-arvoinen ja aktiivinen toimija käyttää luonnollisesti Naisen ääni-solkea, joka muistuttaa naisten äänioikeudesta Suomessa. Sen seuraksi pukisin ajattoman tyylikkään Elegant -rannekorun.
Mielikki, suurpiirteinen, lämminsydäminen, vihreä ja luomu ovat sanoja, jotka hänestä tulivat ensimmäiseksi mieleen. Hän saakoon koruikseen metsän voimaeläimen mukaan Kalevankarhut ja ranteeseensa siihen sopivan muhkean Karhu -rannekorun.
Lemminkäisen äiti on kovin uhrautuva ja vaatimaton. Hän saattaisi arvostaa Talon sydän -sarjaa, pelkkää sydäntä kun on itsekin. Kuten kaikille hahmoille, myös hänelle annettiin testissä elämänohjeita. Ohjeiden noudattamisen hän voisi aloittaa vaikkapa hankkimalla itse itselleen korulahjan.
Sitten onkin jäljellä enää
Aino, ehkä tunnetuin Kalevalan naisista. Hänestä muistetaan parhaiten uhkaava kohtalo vanhan Väinämöisen puolisona. Se jää kokematta, kun Aino veden varaan jouduttuaan hukkuu, mutta kokee muodonmuutoksen ja jatkaa elämäänsä lohena. Hänet puen paitsi nimensä, myös korun kuulaan ulkonäön ansiosta Ainoa -korustoon, jonka vuorikiteet ovat kuin pieniä vesipisaroita.
Mitä sanotte testin tehtyänne, osuivatko koruehdotukset yhtään kohdalleen?
Testiterveisin
Saija
Mikä siinä onkin, että juuri nimenomaan koruihin liittyy niin paljon tunnetta? Jo niiden hankkiminen on jotenkin erityinen tilanne, ainakin kun puhutaan aidoista koruista. Niin sanotuille rihkama- tai muotikoruillle on oma paikkansa ja aikansa, mutta harvoin niihin silti syntyy samanlaista tunnesuhdetta kuin arvokkaampiin lajitovereihin, joiden hankkimista usein harkitaankin hiukan pidempään. Ja pidempään aidot, kestävät korut omistajaansa myös käytössä ilahduttavat, joten ihmekö se, jos niihin liiittyviä muistojakin ehtii syntyä. Usein koru on myös lahja, jonka antaja pysyy käyttäjän mielessä korun myötä.
Oma tarinansa ovat vanhat korut. Olen ostanut kirpputoreilta hienoja koruja menneiltä vuosikymmeniltä. En välttämättä mitään kovin arvokasta, mutta ajalleen tyypillistä, vekkulia tai muuten sellaista, joka jostain syystä puhuttelee minua. Jotain erityistä on siinäkin, että näin hankitun korun historiaa ei voi tietää. Se on saattanut olla rippilahja, huomenlahja, itselle palkinto suuresta urakasta, lahja salaiselta ihailijalta... sillä on menneisyytensä, mutta emme koskaan tule tietämään millainen, emme tietämään mitä se on omistajalleen merkinnyt.
Jos vanha koru on saatu suoraan edelliseltä omistajalta tai peritty, on sen taustasta ja omistajasta yleensä sentään jotakin tietoa. Ei olisi yhtään huono ajatus kirjoittaa korurasiaan mukaan pieni pätkä historiatietoa jälkipolvien iloksi. Korut sentään ovat yhä fyysisesti olemassa aikana, jolloin kirjeet, kortit ja usein kuvatkin leijuvat pilvipalveluiden uumenissa.
Olin muutama viikko sitten syntymäseuduillani kertomassa eräästä suunnittelemastani korusta, Kalevala Korusta ja kultasepän työstä. Yleisö oli ihanan aktiivinen - lämpimät kiitokset heille - ja illan päätteeksi aika moni lähestyi minua mukanaan koru ja siihen liittyvä kysymys. Erään korun kohdalla leukani loksahti. Rouva, joka piti korua kädessään, ei edes esittänyt kysymystä, hän vain näytti pronssista solkea. Saattaa tosin myös olla, että hän ei vain ehtinyt esittää sitä, kun olin jo itse äänessä: "Minulla on samanlainen!"
Ja tosiaan. Koru oli täsmälleen samanlainen vanha pronssisolki, jonka olin kauan sitten saanut äidinäidiltäni, ja jollaista en ollut ikinä missään muualla nähnyt. Korusta oli mennyt neula poikki, mutta korjasin sen harjoitustyönä. Valitettavasti en ollut tullut kysyneeksi häneltä koruun liittyviä muistoja silloin kun se vielä olisi ollut mahdollista.
Oman koruni taustasta kerrottuani rouva hymyili ja sanoi: "Niin, minä tunsin Mummusi. Me asuimme saman tien varrella."
Ihan kuin olisin saanut terveisiä Mummulta.
Ihan kuin olisin silloin kauan sitten saanut korun juuri tuota hetkeä varten.
Ja siinä kaikessa hämmennyksessä unohdin tietysti kysyä, mikä oli rouvan oma tarina pronssisoljelleen. Historia totisesti toistaa itseään.
En ole varmasti ainoa, jonka johonkin koruun liittyy liikuttava muisto. Olisi hienoa kuulla koruihin liittyviä sattumuksia, muistoja ja tarinoita teiltä muiltakin - ja kuka tietää - vaikka törmätä vastaavanlaiseen yhteensattumaan.
Nostalgisissa tunnelmissa
Saija
